Minä vaihtovuoden jälkeen

Edellisessä postauksessa kerroin, miksi olen välillä sanonut, ettei vaihtovuosi ihan sujunut ja miksi blogi käytännössä kuoli noin kuusi kuukautta sitten. Nyt ajattelin kuitenkin kertoa, miksi olen onnellinen vaihtovuodestani ja miten se näkyy.

Vuoteni oli rankka, monista muistakin syistä kuin mitä olen blogissa kertonut - ne muut syyt ovat kuitenkin sen verran henkilökohtaisia, etten halua niitä avata - mutta kuten jo sanottu, en kadu vuottani. Olen ihan hiton ylpeä itsestäni, sillä selvisin siitä. Minulla jo lähtökohdat olivat todella haastavat: aika harva lähtee vaihtoon, jos ei osaa kohdemaansa kieltä heikkoja alkeita enempää. Tiedostin tämän kuitenkin jo ennen lähtöäni, ja olin asennoitunut siihen hyvin. Vaikka se olikin iso kulttuurishokki ja arki pelotti usein, selvisin siitä.

Vuosi kasvatti minua myös ihmisenä ihan hirveästi. Opin itsestäni paljon, ja se tekee “uudesta” elämästäni ihanaa. Olen määrätietoinen (jopa enemmän kuin ennen), itsehillintäni on parempi, olen ystävällisempi ja kohteliaampi, ymmärrän omia tarpeitani enemmän enkä vietä enää puolia ajastai miettien muiden mielipiteitä minusta. Olen myös oppinut tekemään hommia ja olemaan luottamuksen arvoinen, tunnollinen. Olen jotenkin aikuistunut ja kypsynyt, en pelkästään käytöstapojeni mutta myös ajattelutapojeni osalta. Myös arvoni ovat muuttuneet aika paljon vuodessa. Ja pakko sanoa, pidän aika paljon tästä uudesta minästä.

Konkreettinen esimerkki voisi olla vaikka koulu. Monet kavereistani varmasti muistavat, etten ikinä lukenut kokeisiin tai tehnyt läksyjä, sillä ajattelin, että miksi suotta vaivautua, kun saan mitään tekemättäkin seiskan ihan helposti, ja se riitti ihan hyvin, sillä ei koulunkäynti kiinnostanut minua mitenkään ihan hirveästi. Arvatkaapa mitä? Nykyään minulla menee melkein koko viikonloppu läksyjen tekemiseen ja kokeisiin lukemiseen, ja olen lähes neuroottinen kouluhommien kanssa - vaikka procrastination on edelleen bravuurini. Ja se kyllä näkyy, että kouluhommissa on uudenlainen ote. Syksyn ylioppilaskirjoituksista tuli aika kiva rivi: englannista E ja sekä yhteiskuntaopista että filosofiasta M ja kahden viime jakson kurssiarvosanoissa on neljä kymppiä, kolme ysiä ja kaksi kasia, joka on nyt huonoin numeroni. Vuosi sitten samat yotulokset saanena en olisi myöskään lähtenyt korottamaan englantia ja yhteiskuntaoppia, mutta nyt näin aion tehdä - vaikka sanoinkin arvosanojeni olevan ihan kivat, tiedän että pystyn parempaan ja mahdollisuuksieni parempaan arvosanaan olevan realistiset (cray cray much?).

Koulussa myös valitettavasti näkyy se negatiivinen vaikutus, mikä vaihtovuodella oli. Se hirveä painostus, jota sain osakseni niin perheeni kuin opettajienikin suunnalta, todellakin jätti jälkensä. Ennen en, kuten jo sanottu, ihan hirveästi välittänyt siitä, miten koulussa menee. Nyt se on kääntynyt ympäri, ja stressaan ihan liikaa koulua. Esimerkkejä tästä on paljon. Rupesin kerran jopa itkemään, koska en saanut kunnolla kiinni aineistoesseen pohjatekstistä. Näin ylppäreissä epäonnistumisesta painajaisia vielä kuukausi niiden loppumisen jälkeen. Autokoulussa ajotunnilla käännyin vahingossa väärään suuntaan ja jouduimme ajamaan kehää väärään suuntaan (ajoimme itään, vaikka piti mennä länteen), minkä takia menetin kaiken itseluottamuksen ja tein koko lopputunnin aivan typeriä virheitä enkä onnistunut edes kaikkein yksinkertaisimmissa jutuissa - lopulta opettajani ehdotti pientä hengähdystaukoa, ja kun sain auton pysäköityä ja sammutettua, rupesin itkemään, eikä siitä meinannut tulla loppua millään. Päinvastoin kuin voisi kuvitella, ranskan kurssit eivät ole lempikurssejani: asetan itselleni aivan järjettömän kovia vaatimuksia, vaadin itseltäni täydellisyyttä ja rankaisen itseäni pienistäkin virheistä, minkä takia en viihdy kursseilla kovin hyvin.

Sisäiset suorituspaineet ovat siis vaihtovuoden takia ihan hirmuisen kovat. Pieni kunnianhimo ja kilpailuhenkisyys ovat vain hyväksi, mutta tiedostan itsekin, että tämä oma touhuni ei ole enää kovin tervettä. Siitä kertoo myös muun muassa järkyttävä hiustenlähtö ja jatkuvat migreenit (viime viikolla sain kolme migreenikohtausta), jotka johtuvat niskajumeista, joita stressi aiheuttaa.

En siis todellakaan viitsi esittää, että olisin jotenkin täydellinen ihminen, jolla ei ole mitään ongelmia ja jonka elämä on ruusuista; joku, jonka vaihtovuosi on täysin muuttanut. En todellakaan ole, eikä todellakaan ole. I still have a shitload of problems, I still have bad periods in life - mutta se ei estä olemasta onnellinen siitä, mitä olen ja mitä minulla nyt on.

Huh, sellaset höpinät. En tiedä, kiinnostaako tämä ketään, mutta nämä kaksi postausta olivatkin ennen kaikkea itseäni varten kirjoitettuja - tuntuu hyvältä avautua kaikesta, mitä vaihdon aikana tapahtui ja miten se vaikutti minuun ja siihen, minkälainen olen ja miten nyt käyttäydyn.

En tiedä, tulenko enää ikinä kirjoittamaan tänne blogiin - ehkä jonkun kuvapostauksen Bordeaux’n kuvista tai nostalgiapostuaksen, ja jos keväällä/kesällä menen Ranskassa käymään, saatan siitä kertoa. Who knows, but stay tuned, päivitän mitä luultavammin Instagramiin, jos tänne ilmestyy uusia tekstejä.

465 päivää...

… siitä kun lähdin Ranskaan; 175 päivää kotiinpaluusta. En ikinä ehtinyt kirjoittamaan postausta Bordeaux’n reissusta, lähdöstä tai paluusta. Varmasti ihan ymmärrettävää, etten lähtömainingeissa ehtinyt kirjoittamaan - mutta miksen sitten kirjoittanut mitään palattuani?

En ole kirjoittanut mitään, sillä olin henkisesti aika rikki vaihtovuoden jälkeen. Viimeiset kuukaudet Ranskassa olivat parhaimpia, mutta myös rankimpia. Minulla oli paljon ongelmia perheeni kanssa, ja koulussakin oli välillä sukset ristissä opettajien kanssa. En kehtaisi ikinä väittää, että olisin ollut kaikkeen täysin syytön, mutta en myöskään ole ottamassa kaikkea syytä niskoilleni.

Suurin ongelma oli yksinkertaisesti se, että meillä eivät henkilökemiat yksinkertaisesti kohdanneet perheen kanssa - ja etten vaihtanut perhettä, kun tämä minulle heti ensikuukausien aikana selvisi. Perheenikin kyllä huomasi, että en viihdy siellä kovin hyvin ja etteivät meidän persoonallisuutemme yksinkertaisesti olleet hyvä match. He eivät kuitenkaan ikinä ottaneet sitä puheeksi, mutta ilmapiiri perheessä oli usein hyvin negatiivinen, kun minua nälvittiin usein ilkeään sävyyn milloin mistäkin. Tämä totta kai aiheutti oravanpyörän ja viihdyin perheessäni koko ajan entistä vähemmän.

Olisin halunnut vaihtaa, ja puhuinkin siitä Exploriuksen kanssa ja minulle sanottiin, että jos halusin vaihtaa, voisin niin tehdä. En kuitenkaan vaihtanut - miksi? Aivan käsittämättömän typerästä syystä: en uskaltanut. En uskaltanut, sillä pelkäsin liikaa, mitä hostperheeni, kaikki heidän tuttunsa (jotka epäilemättä kuulisivat, etten viihtynyt perheessä) ja tuttuni Suomessa ajattelisivat minusta. Kaikkein isoin ongelma kuitenkin oli se, ettei minulla ollut omaa aluevalvojaa, jonka puoleen kääntyä ongelmatilanteissa. Tai olihan minulla: hostäitini. Jos joku ihmettelee jo, niin kyllä, meillä pitäisi olla kohdemaassa perheen ulkopuolinen henkilö, jolle puhua ongelmista perheessä ja joka ongelmatilanteissa hoitaisi perheenvaihdon. Ja olihan minulla sellainen, paperilla. Hän ei kuitenkaan olisi voinut tehdä mitään perheenvaihtoni hyväksi. Yhteyshenkilöni oli vastaanottojärjestöni entinen työntekijä, mutta jos olisin halunnut vaihtaa, olisi minun kuitenkin pitänyt sanoa se hostäidilleni ja selittää miksi halusin niin tehdä ja hän olisi tehnyt päätöksen siitä, onko syyni riittävän hyvä. Ja se aika, mikä uuden perheen etsimiseen olisi mennyt (jos olisin saanut luvan vaihtaa), minun olisi pitänyt asua hostperheeni kanssa.

Kuvitelkaa vapaaehtoinen perhe, joka on ottanut nuoren asumaan luokseen, mutta missä yleinen ilmapiiri on kehno - ja sitten se nuori ilmoittaa, ettei pidä perheestä ja haluaa vaihtaa. Millainenkohan se ilmapiiri olisi sellaisen ilmoituksen jälkeen? Jep, ajatus ahdistaa varmaan aika montaa muutakin kuin minua.
Mutta miksi koulussa sitten oli ongelmia? No, aluksi ongelmana oli kielitaitoni puute, minkä vuoksi en pystynyt oikein osallistumaan mihinkään. Nämä ongelmat jatkuivat aika pitkään, suunnilleen joulukuuhun asti. Marras-joulukuun vaihteessa historia ja SVT alkoivat sujumaan, sillä käsittelimme asioita, jotka olin jo opiskellut Suomessa, joten ymmärsin vailinaisellakin kielitaidollani tuntien asiat ja pystyin tekemään kokeita, läksyjä ja tuntitehtäviä aika hyvin. En kuitenkaan vieläkään pystynyt tekemään kaikkea, sillä ranskaksi kirjoittaminen ja lukeminen veivät edelleen aivan hirveästi aikaa, kun jouduin katsomaan joka kolmannen sanan sanakirjasta. Luonnollisestikin, minulta jäi siis osa kotitehtävistä palauttamatta, vaikka kovasti yritinkin. Tämä teki opettajista tietyllä tavalla ennakkoluuloisia, heillä oli paljon olettamuksia työskentelystäni vuoden loppuun asti.

Ranskan tunneilla taas käsittelimme Racinen näytelmää, Phèdreä. Kyseinen näytelmä on kirjoitettu 1600-luvulla, eikä sitä ole modernisoitu (tai jos onkin, niin sitä versiota ei tunneilla käsitelty). Jokaisella varmaan on jonkinlainen mielikuva suomen kielestä tai englannin kielestä 1600-luvulla. Se on vanhaa kieltä, joka on aivan älyttömän työlästä lukea - eikä vanha ranska ole mikään poikkeus. Onko kukaan ikinä kuullut, että Suomeen tullut vaihtari laitettaisiin opiskelemaan Agricolan tekstejä, joista harva suomalainenkaan lukiolainen ymmärtää mitään? Ei taatusti ole, sillä se on aivan naurettavan kohtuuton vaatimus. Minun kuitenkin odotettiin lukevan, ymmärtävän ja analysoivan tätä vanhalla ranskalla kirjoitettua näytelmää. Meno oli samanlaista ranskan kirjallisuuden tunneilla. Sonetteja Helenille on Ronsardin 1500-luvulla kirjoittama teos, jota analysoitiin viikkotolkulla. Siinä ajassa missä muut olivat analysoineet yhden sonetin, minä olin vasta saanut sen käännettyä jotenkin itselleni ymmärrettäväksi.

Jaksojen päättyessä oli aina arviointi-ilta, jonne kerääntyivät luokan kaikki opettajat keskustelemaan kunkin opiskelijan menestyksestä. Paikalla olivat myös luokan oppilasedustajat, jotka kirjoittivat kaikki opettajien kommentit ylös ja kertoivat oppilaiden näkökulmia tunneista ja teetetyistä töistä. Yksi parhaista ystävistäni oli toinen luokkamme oppilasedustajista, ja hän kertoi, miten monet opettajista ihan oikeasti haukkuivat minut pataluhaksi, ja olisivat halunneet laittaa vain negatiivisia kommentteja jakson yleiseen palautteeseen. Onneksi muun muassa englannin opettajani, joka oli luokanvalvojani, ymmärsi miten kohtuuttomia vaatimuksia minulle asetettiin ja puolusti minua. Olisin varmaan jättänyt vaihtovuoden kesken, jos en olisi saanut lainkaan kannustusta opettajiltani, vaan kaikki olisivat lytänneet minua. Jokainen pystynee kuvittelemaan, millainen olo tulee, kun yrittää ihan hirveän kovasti ja sitä ei arvosteta lainkaan. Viimeinen arviointi-ilta oli ehkä surkuhupaisin kaikista, kun ranskan ja kirjallisuuden opettajani valittivat, miten en palauta kotitehtäviäni (eli niitä analyyseja vanhalla ranskalla kirjoitetuista teksteistä) ja historia-maantiedon opettajani yhtyi tähän toteamalla etten myöskään hänen tunneillaan ole palauttanut läksyjäni. Hupaisaahan tämä oli siksi, että historiassa tai maantiedossa meillä ei ollut ollut viimeisessä jaksossa ainuttakaan palautettavaa kotityötä, vain kokeita, jotka olin kaikki tehnyt - yhden maantiedon esseeni opettaja jopa luki ääneen luokan edessä, sillä olin onnistunut siinä paremmin kuin valtaosa luokastani. Tämä tosiaan kertonee siitä, miten opettajat muodostivat olettamuksia, eivätkä osanneet nähdä niiden ohi.

Kaikki tämä otti, hyvin ymmärrettävästi, aika koville. Tätä tarkoitan sillä, kun sanon, että vaihtovuoteni oli rankka ja olin sen jälkeen rikki. En kuitenkaan harmittele vaihtoon lähtemistä, enkä ole katkera siitä, etten keskeyttänyt ohjelmaani. Mutta se, etten vaihtanut perhettä, harmittaa. Olisin voinut saada vaihdostani niin paljon enemmän irti perheessä, jossa minulla on hyvä olo. Jos tätä lukee joku vaihtari, jolla on samankaltaisi tuntemuksia, ota neuvosta vaari ja ole egoisti. Aseta itsesi muiden edelle, toisten ihmisten tunteiden säästelyä ei pidä asettaa oman hyvinvoinnin edelle. Seuraavassa postauksessa kerron siitä, miten tämä kaikki on vaikuttanut minuun.

Toulouse la ville rose

Eli tosiaan, kuten jo mainitsinkin, lauantaina 6.5 lähdin Toulouseen, jossa vietin päivän pääasiassa ihanan Carcassonnessa asuvan tanskalaisen Alexandran kanssa. Päivä lähti kunnolla käyntiin yhdeksän maissa juoruhetkellä Starbucksissa kahvien ja donitsien äärellä, sillä aamupala oli tottakai jäänyt kummaltakin välistä ja kaupat aukesivat muutenkin vasta kymmeneltä.

Seuraavaksi suunnattiin toteuttamaan Alexandran ostoslistaa ja tunnissa Alexandra saikin ostettua kaiken tarvitsemansa ja juuri sopivasti Letizia, italialainen vaihtari, soitti minulle ja sovittiin tapaaminen viiden minuutin päästä. Löysimme toisemme, mutta emme ehtineet ristiin menevien suunnitelmien takia vaihtaa kuin muutaman sanan. Letizia oli Toulousessa juhlimassa luokkakaverinsa syntymäpäivää.

Seuraavaksi etsimme käsiimme kaverini Lauran, joka on siis suomalainen. Ollaan tunnettu toisemme Lauran kanssa jo ikuisuus (kahdeksan vuotta – same thing, right?) ja kun selvisi, että Laura tekee oman lukionsa kanssa samanlaisen minivaihdon Ranskaan kuin itsekin tein lukion ykkösellä ja että lukio ja isäntäperheet sijaitsevat Toulousessa, oli meidän ihan pakko sopia tapaaminen :D Vaihdoimme muutaman sanan suomeksi, ja sitten pitikin vaihtaa ranskaksi, koska Lauran host ei ollut ymmärtänyt, mistä on kyse – hän kuvitteli, että minä ja Alexandra olimme osa sitä samaa suomalaista porukkaa, joka oli heidän lukiossaan vierailulla. Hämmentyneen «mais t’parle français!?» ja viiden minuutin selityksen jälkeen kaikki olivat tilanteen tasalla ja sovimme, että näemme lounaan jälkeen uudelleen. Minä ja Alexandra suuntasimme bistroon syömään, kun taas Laura lähti kahden muun suomalaisen sekä ranskalaisten siskosten Ekaaran ja Jenniferin kanssa hampurilaisille.

Jaoimme Alexandran kanssa älyttömän hyvän pizzan ja pullon roséa puoliksi ja tyytyväisinä lähdimme tämän jälkeen seikkailemaan pikkukaduille Ranskasta ja kesästä nauttien. Bongauslistalle päätyi pari aivan mielettömän suloista kauppaa, ravintolan ulkopöytä, jota peitti pinkki Unikko-pöytäliina (Alexandrakin tunnisti!) sekä ihania pikkukatuja kauniine rakennuksineen.

Tämän kaiken keskellä ehdimme tottakai räpsiä ainakin sata ja yksi kuvaa, jonka jälkeen lähdimme suunnistamaan takaisin kohti ydinkeskustan shoppailukatua liittyäksemme muiden tyttöjen seuraan. Ehdotin, että lähtisimme kaikki syömään jälkiruuat Tuttifrutti forzen yougurt -baariin ja kun kaikki innostuivat ajatuksesta, suuntasimme sinne, tuhlasimme rahat ja istuimme puistoon auringossa olevalle penkille nauttimaan jäätelöistämme. Sain virallisen tulkin roolin, kun piti ensin kyselleä kaikkien suomalaisten suunnitelmat suomeksi, sitten englanti/ranska -sekoituksella Alexandran ja minun suunnitelmat ja lopuksi tiivistää kaikki ranskaksi Ekaaralle ja Jenniferille, jotta pystyisimme suunnittelemaan, miten hajaudumme ja paljonko aikaa kullakin on ennen kuin pitää lähteä. Tämä kiinnosti kovasti vieressä istunutta poikaporukkaa, joka ei ollut ikinä kuullut sanaakaan suomea ja ihmetteli kovasti, mitä kieltä me oikein puhuttiin :D Siitä tulikin sitten oikein tarinatuokio, kun selitettiin kaikkien kansallisuuksia ja miten me oikein puhumme niin montaa kieltä (ja ymmärrämme toisiamme). 

Kaiken kaikkiaan tähän hyvin tapahtumarikkaaseen päivään mahtui huimasti paljon erilaisia juttuja: ukkoskuuro, kuvia meidän kanssa halunnut polttariporukka, pari eksymistä, lähestulkoon junasta myöhästyminen, hauskoja lauseita kun yritin puhua kolmea kieltä samaan aikaan ja paljon aurinkoa ja nauruja sekä hyvää mieltä! Oli ihanaa olla isolla tyttöporukalla liikenteessä ja puhua kunnolla sekä suomea, että ranskaa – itselle jäi pitkäksi aikaa hyvä mieli, varsinkin kun moni kehui, miten hyvin puhun ranskaa, hassusta aksentista viis! 

Seuraavaksi tulossa postaus viime viikonlopun Bordeaux-reissusta, jos aikataulu ei petä, niin sen pitäisi olla ulkona keskiviikko-iltana! Bisous x

259 > 30

Tänään, 16.5.2017, on kulunut jo kahdeksan ja puoli kuukautta eli 259 päivää siitä, kun hermostunut ja äärimmäisen epätodellisissa tunnelmissa vellonut minä lähti (törkeän kalliin) viinilasillisen voimin kohti Ranskaa. Yhdeksästä ja puolesta kuukaudesta on jäljellä enää 30 päivää… Onko vaihtovuosi ollut sellainen kuin odotinkin? Kyllä ja ei. Kadunko vaihtoon lähtemistä? En tippaakaan.

Alussa kaikki tuntui niin vaikealta ja pelottavalta, usein mielessä pyöri ajatus ”se on vain kymmenen kuukautta mun elämästä, tää kaikki tulee kyllä olemaan tän arvoista, vaikkei siltä ehkä nyt tunnukaan, tää on kuitenkin ohi ennenkuin huomaankaan” ja voi kuinka oikessa olinkaan silloin, vaikka en tähän mantraan oikeasti uskonutkaan. Yhdeksän kukautta on mennyt aivan älyttömän nopeasti. Vaihtovuosi ei todellakaan ole ollut jatkuvaa pilvilinnoissa pomppimista ja toisiaan seuraavia, onnellisia päiviä. Matkalle on mahtunut vihaa, surua, pettymyksiä ja paljon muitakin negatiivisia tunteita ja kokemuksia. Välillä olen tullut kotiin ja vain mennyt itkemään huoneeseeni puoleksi iltaa, koska on tuntunut siltä, että ei millään jaksaisi, koska tämä vaan on niin vaikeaa. Sillon on onneksi ollut ihmisiä sekä Suomessa että Ranskassa kertomassa, että se on ihan okei potea koti-ikävää ja ”vihata” kaikkea Ranskassa – se menee kyllä ohi. Ja niinhän se aina meni, muutamassa päivässä Ranska näytti taas sen puolensa, joka sai minut haluamaan lähteä vaihtoon juurikin tänne, kaverit järjestivät jonkun kivan jutun ja murheet pyyhkiytyivät pois mielestä. Tähän vuoteen on mahtunut iloa ja naurua; älyttömän herkullista ruokaa, maailman parhaita viinejä, unohtumattomia kokemuksia ja elinikäisiä ystäviä.

Jos joku kysyisi minulta, mitä vaihto-vuosi on opettanut minulle, en osaisi vastata. Samaan aikaan tuntuu, ettei tämä nyt ole mitenkään poikennut normaalista Suomessa vietetystä vuodesta enkä ole oppinut mitään (paitsi tietysti kielen), mutta toisaalta tuntuu, että olen oppinut aivan älyttömän paljon erilaisia asioita Suomesta, Ranskasta, elämästä enkä vähiten itsestäni. Tämä varmasti saa puistatukset kiirimään monien lukijoiden selkää pitkin, sillä tämä kuulostaa aivan älyttömän kliseiseltä – mutta voin vakuuttaa, että se on totta joka sana. Olen oppinut hallitsemaan omia tunteitani paremmin ja pikkuhiljaa olen oppimassa myös käsittelemään muiden tunteita itseäni kohtaan. Vielä en edes uneksisi väittäväni, että en välitä muiden ihmisten mielipiteistä itseäni koskien, mutta ainakaan se ei enää aiheuta niin paljon ahdistusta. Ja se on jo paljon. Olen oppinut arvostamaan monia asioita Suomessa, joita ennen pidin aivan itsestäänselvytenä. Samalla olen kuitenkin oppinut arvostamaan monia pieniä ja suuria asioita myös Ranskassa.

Tuntuuko pahalta joutua lähtemään Ranskasta? No, tuntuuhan se tietysti vähän. On jotenkin haikea ja epätodellinen olo, jotenkin ei voi käsittää, että ihan oikeasti muutin asumaan ulkomaille vuodeksi. Muutin toiseen maahan, jonka kieltä osasin hädin tuskin lainkaan – ihan valehtelematta kielitaitoni oli kahdesta lukiovuodesta huolimatta tasoa ”Hyvää päivää, minun nimeni on Mirka”. Ja nyt se vuosi on melkein ohi. Mihin se oikein katosi? Vaikka kaikki olikin aluksi aivan kamalaa, se helpotti jossain vaiheessa ja rupesin oikeasti viihtymään. Ja nyt tuntuu oudolta kuvitella, että kuukaudessa olen Suomessa ja kahdessa kuukaudessa aloitan viimeisen lukiovuoteni. Jään varmasti kaipaamaan monia asioita Ranskassa ja luultavasti tirautan kyyneliä lähtöpäivänä, mutta samalla olen hirveän onnellinen kun pääsen takaisin Suomeen. Kyllä se kaipuu Ainon suklaajäätelöä, juustonaksuja, saunaa, ystäviä ja perhettä kohtaan on jo kova. Ja kyllä, myös koulua ikävöin hirveästi – en ehkä ikinä ole ollut missään aineessa huippuoppilas, mutta ainakin satunnaisesti olen tuntenut oloni lähes älykkääksi, ja kyllä sitä kaipaa, uskokaa tai älkää.

Mitä sanoisin vaihtoon lähteville neuvoksi? Sanoisin, että älä rakenna itsellesi dodotuksia äläkä missään tapauksessa vertaile vaihtoasi tai itseäsi muihin. Itsekin sain nämä neuvot, mutta en tietenkään noudattanut niitä ja siitä myös kärsin. Pahinta mitä voi tehdä itselleen, on verrata itseään ja kokemustaan jonkun muun kokemuksiin. 

Vaihtovuoden pyhä kolminaisuus

Tällä kertaa luvassa olisi asiaa KKK:sta, vaihtovuoden pyhästä kolminaisuudesta eli Kuulumisista, Kulttuurieroista ja Koti-ikävästä. Okei, oikeasti se pyhä kolminaisuus ei sisällä kuulumisia vaan Kielimuurin, mutta koska omalla kohdallani tämä Kiinan muurin kokoinen este on jo (enemmän tai vähemmän) onnistuneesti valloitettu, ei siitä ole paljon kerrottavaa. Näin ollen suonette anteeksi tämän karmaisevan pyhäinhäväistyksen, nielette pöyristyksenne ja jatkatte lukemista, tai ainakin kuvien selailua!

Nämä kolme Koota kulkevat aika tiiviisti yhdessä ja tapahtumat yhdellä rintamalla korreloituvat ainakin toiseen elleivät molempiin rintamiin. Jos kielen kanssa on ongelmia, kulttuurierot tuntuvat suuremmilta ja elämä vaihdossa ei maistu niin makealta. Tämä tarkoittaa, että koti-ikävän poteminenkin alkaa nopeasti, eikä kulumisia kysyessä onnistukaan täysin vilpittömästi vastaamaan, että hyvin menee. Tämä toimii myös toiseen suuntaan eli jos on koti-ikävää, niin se jatkuva integroituminen kulttuurin ja kielen kanssa ei meinaa onnistua ja mieli voi olla maassa. Tämä on luultavasti jokaiselle vaihtarille tuttu tilanne.


Itselläni kieli ei tosiaan ole enää ongelma, mutta varsinkin väsyneenä on välillä hankala keskittyä ranskankieliseen keskusteluun ja yhtäkkiä huomaa, että on istunut ruokapöydässä 40 minuuttia kuulematta sanaakan hostvanhempien keskenään käymästä keskustelusta. Vaihtarit ovat vuotensa loppuun mennessä harjaantuneet tämän ”zoom out”:in mestareiksi: jos meitä ei kiinnosta jokin, niin alta aikayksikön olemme siirtyneet omaan pieneen kuplaamme ja sieltä palaaminen voi joskus osoittautua haasteelliseksi. Tämä on eittämättä huono tapa ja yritän aina tsempata, että en vajoaisi omiin ajatuksiini silloin kun väsyttää eikä vain meinaa jaksaa, koska enhän minä muuten ikinä tulle oppimaan tätä kieltä yhtä hyvin kuin tahtoisin!

Kulttuurierot eivät ehkä muuten enää tunnu näin 8 kuukauden kohdalla niin hätkähdyttäviltä, mutta esimerkiksi se panos, jota koulussa odotetaan (myös vaihto-)oppilailta tuntuu jotenkin aina yhtä käsittämättömältä. Tämän lisäksi itse ranskalaiset nyppivät välillä aika pahasti. Tässä kohtaa ero Suomen ja Ranskan välillä on ehkä kaikista suurin. Suomalaiset ovat maailmanlaajuisella mitta-asteikolla ehdottomasti sisäänpäin kääntyneitä, hiljaisia ja itsenäisiä, omasta tilastaan nauttivia. Meillä amerikkalainen/brittiläinen/eurooppalaineen small talk- kulttuuri on vierasta, puhumattakaan etelä-eruooppalaisesta tavasta olla jatkuvasti lähestulkoon muiden ihmisten iholla, eikä se kiihkeä keskustelu käsiä heilutellen ja muiden päälle kovaäänisesti puhuen tunnu kovin luontevalta. Tälläista täällä Ranskassa kuitenkin on. Kaiken lisäksi ranskalaiset ovat aivan äärimmäisen kohteliata, minun ja monien muidenkin vaihtareiden mielestä jopa hieman liian kohteliaita. Joka välissä pitäisi muistaa kysyä, saako jotain tehdä ja näin tehdessä on aivan ehdotonta muistaa s’il-vous plaît/s’il-te plaît kysymyksen loppuun ja sitten kun saat vastauksen, täytyy sanoa merci ainakin kerran, oli vastaus sitten mikä hyvänsä. Muutenkin näitä kahta käytetään aivan älyttömän paljon Ranskassa ja auta armias niitä mulkaisuja, toruja ja tuhahduksia, joita saa, jos joskus unohtaa tämän.

Ranskassa myös nuorten itsenäisyys tuntuu olevan täysin tuntematon asia, eikä mitenkään kovin hyvässä valossa nähty ominaisuus. Ilmeisesti ranskalaisita tuntuu, että itsenäinen nuori on sama asia kuin vapaan kasvatuksen saava niskuroiva ja kapinoiva ongelma-nuori, täällä kun tämä luonteenpiirre on saanut minut ongelmiin useasti. Monikaan ei ymmärrä, että en tarkoita olla epäkunnioittava tai hankala, en vain ole tottunut siihen, että itsenäisyyttä vieroksutaan. Täällä on esimerkiksi kohteliasta kysyä, voiko nousta hakemaan nenäliinan ja silloinkin mielellään odottaa, että se tuodaan sinulle, sitten tottakai pitää muistaa kiittää tuhannesti kun saat nenäliinan ja sitten vasta niistää – ihan sama, vaikka räkä valuisi jo poskella. Tiedän myös useamman tapauksen, jossa perheen vanhin lapsi, lukionsa jo suorittanut, asuu vielä kotona eikä tee yhtikäs mitään – ei opiskele, työskentele tai yritä edes etsiä työ- tai opiskelupaikkaa ja syytä kysyttäessä vastaa, että ”je n’ai pas envie de bosser” (minua ei huvitta tehdä hommia). Vielä pahemmassa tapauksessa nuori on muuttanut omilleen aloitttaakseen yliopiston, mutta ei olekaan päässyt sisään tai on lentänyt ensimmäisen vuoden lopussa pihalle (ks. postaus ranskalaisesta yliopisto-opiskelusta) ja äiti maksaa laskut, tekee ruuat, pesee ja silittää vaatteet ja siivoa tämän kodin. Tämä ei todellakaan ole mikään harvinaisuus Ranskassa, tälläista on hyvin paljon ja ranskalaiset itsekin pitävät tätä valitettavana, mutta eivät epätavallisena.

Myös rankalaisten nuorten tapa opetella asiat ulkoa mitään ymmärtämättä, tuntuu todella tyhmältä. Monet alisuorittavat koulussa pahasti sen takia, etteivät ole ymmärtäneet sanaakaan opettelemistaan asioista – on riittänyt kun osaa ladella kaiken ulkomuistista. Näin ollen tiedon soveltaminen on vaikeaa, ja jos sitä vaaditaan kokeissa (opettajat ikävä kyllä harvemmin näin tekevät), valittavat kaikki miten koe oli todella vaikea eikä liittynyt mitenkää käsiteltyyn aiheeseen. Stressitilanteissa myös puolet tiedosta unohtuu…

Toinen mikä näin suhteellisen fiksuna ja kriittisenä nuorena jaksaa pöyristyttää, on ranskalaisten nuorten suoranainen tyhmyys välillä. Toki sitä itsekin aina väsyneenä tulee lipsauttaneeksi sen ensimmäisen päähän tulleen ajatuksen, jotka ovat joskus luokkaa ”Alex, is chicken made out of bacon?” mutta ranskalaiset nuoret ovat ihan oma lukunsa. Kerran englannin tunnilla maahanmuutosta keskustellessa eräs poika kysyi aivan tosissaan, että mikseivät meksikolaiset muuta Kanadaan, se kun on ihan siinä Meksikon vieressä jopa ennen Yhdysvaltojen eteläisiä rajavaltioita. Siinä ei ollut opettaja ainut, joka järkyttyneenä tuijotti monttu auki ja mietti, miten on voinut peruskoulutus pettää noin pahasti. Kerran meidän luokka nosti myös hirveän älämölön historian kokeessa, kun kylmän sodan käsittelyn jälkeen esseekokeessa piti kirjoittaa essee 9/11 -iskuista; tämä kun ei heidän näkemyksensä mukaan liittynyt yhtikäs mitenkään käsiteltyyn aiheeseen, vaikka tehtäväänannossa vielä erikseen käskettiin erittelemään kylmän sodan aikaisten tapahtumien syy-seuraussuhteita asiaan nähden. Muistanpa myös kerran, kun katsoin televisiosta tietovisaa, jossa kysyttiin mikä valtio on pinta-alaltaan suurin: Ranska, Kiina, Venäjä vai Yhdysvallat. Vastausvuorossa ollut nuori nainen vastasi Yhdysvallat, epäröityään aikansa sen ja Ranskan välillä.

Okei, tämä riittää kielestä ja kulttuurieroista, nyt niihin kuulmisiin. Miten täällä nyt sitten oikeasti menee? No, totta puhuen, paremminkin voisi mennä. Jatkuva painostaminen koulun ja perheen osalta sen suhteen, etten työskentele tarpeeksi tai opi kieltä tarpeeksi hyvin, stressaa todella paljon ja aiheuttaa pahaa mieltä. Aina kun ylpeänä näytän kotona jonkun kokeen, mihin olen saanut muutaman sanan verran rohkaisevaa palautetta ja arvosanaksi vaikka 12/20, kysytään minulta ärsyyntyneenä ”c’est tout?!” (”siinäkö kaikki?!”) ja todetaan, että minun pitäisi lukea oppikirjojen kappaleita sanakirjan avulla ja sitä rataa.

Lisäksi tuntuu pahalta kun hostperheessäni isällä on migreenejä, jotka tekevät hänet ärtyneeksi ja se ärsyyntyneisyys puretaan usein minuun. Hostäitini on ollut sairaana ja toipuu nyt leikkauksesta, mutta meillä on jo pitkään ollut ilmassa pelkoa siitä, miten sairaus kehittyy ja kun leikkauksesta päätettiin, toimiiko se ja onnistuuko toipuminen. Tämäkin on johtanut siihen, että minulle on usein tiuskittu ja vaikka ymmärrän, mistä se johtuu ja ettei se ole minun syyni, ei se kuitenkaan ole kivalta tuntunut.

Hostäitini terveydentilan vuoksi emme myöskään ole tehneet käytännössä mitään perheen kanssa syysloman jälkeen. Joulun alla menimme Strasbourgiin, mutta se oli koko regionin yhteinen retki ja ennalta sovittu (ja maksettu). Toinen kerta oli helmikuussa hiihtolomalla kun ajoimme tunnin verran nähdäksemme karnevaalit heidän lastenlastensa kanssa, mutta siinäpä kaikki. Kaikki muu, mitä olen tehnyt on ollut ystäväni Helenin ja hänen hostperheensä kanssa – tai sitten täysin yksin. Ymmärrän, ettei hostperheellä todellakaan ole mitään velvoitetta reissata oppilaansa kanssa, enkä sitä edes odota hostäitini terveyden ollessa mitä on. Perheelläni on kuitenkin ollut ennen minua kymmeniä vaihto-oppilaita ja heidän kanssaan he ovat tehneet paljon kaikenlaista ja saan aina kuunella tarinoita entisistä oppilaista ja matkoista heidän kanssa, sen lisäksi että meillä on ympäri taloa kuvia näiltä reissuilta. Eihän se kovin mukavalta tunnu, ymmärrettävästikin. Vielä pahempaa on, kun oma perhe alkaa vertaamaan edellisiin vaihtareihin: «Miksi sinä et tee näin ja noin? Cristina aina teki näin ja noin...», «Meillä on ollut vaihto-oppilaita, jotka ovat pärjänneet sinua paremmin koullussa ja tehneet jopa ranskalaisen ylioppilastutkinnon, miten sinä et sitten muka onnistu kirjoittamaan yhtä esseetä ranskan kokeessa?» ja niin edelleen.

Mutta näistä ongelmista huolimatta tuntuu, että täällä menee oikeastaan ihan hyvin. Niin hyvin, että harmittaa, kun joutuu lähtemään 35 päivän päästä. Nyt vasta tuntuu, että on koulussa oikeasti päässyt täysin mukaan siihen omaan kaveriporukkaansa ja ylipäätäänkin tuntuu, että koulussa viihtyy päivä päivältä paremmin. Ja tottakai, kun lämpötilat lähentelevät täällä jo +30 astetta, ajatus Suomen jatkuvista räntäsateista ja jopa ruhtinaallisista +10 asteen lämpötiloista ei tunnu houkuttelevalta. Muutenkin nyt kun kesä on jo päässyt kunnolla vauhtiin, puhun ja ymmärrän sujuvasti ranskaa ja on sekä hyviä vaihtarikavereita että ranskalaisia kavereita ympäriinsä, haluaisin hirveästi vain viettää aikaa kaikkien kanssa, nauttia kesästä ja Ranskasta. Toisaalta kuitenkin kaipaan jo kovasti Suomeen… Huh, aika monimutkaista yrittää selittää näitä tunteita! Ensi postauksessa ajattelin kuitenkin yrittää pureutua tähän asiaan tarkemmin. Tai ehkä vasta sitä seuraavassa, viime viikonlopun Toulousen päivästä kun jäi käteen melkoinen määrä kuvia ja tarinoita jaettavaksi…!

Pääsiäisloma

Hui, taas on mennyt puolitoista kuukautta sitten viimeisimmän postauksen. Osasyynä on ehdottomasti ollut se, että ei täällä tapahdu mitään, mistä jaksaisin kirjoittaa muutamaa riviä enempää. Sitten kun jotain tapahtuu, niin ei minulla ole aikaa tai jaksamista siitä kertoa, sen takia kaikki postuakset tulevat aina niin myöhässä. Mutta nyt tosiaan olisi vähän kertoiltavaa! Paljon kuvia luvassa!

Olin siis hostäitin korvaleikkauksen johdosta väliaikaisesti toisessa perheessä ensin kolme viikkoa ja sitten kaksiviikkoisen pääsiäisloman jälkimmäisen viikon belgialaisen ystäväni Helenin hostperheessä asumassa. Saavuin Béziersiin 10.4 ja lähdin 17.4, viivyin siis tasan viikon. Ja tähän viikkoon mahtukin paljon, oman perheeni kanssa kun en ole mitään tehnyt sitten joulun…

Aloitimme maanantaina perinteisesti tekemällä pienen shoppailukierroksen Polygone-kauppakeskuksessa ja syömässä maailman parhaat bagelit siellä, päivän päätti raju ukkosmyrsky (jota Helen pelkäsi aivan kamalasti, joudun aina lohduttamaan että se on vain staattista sähköä ja se kuulemman auttaa vähän :D). Voin sanoa, että uni maittoi sen jälkeen, kun olin raahannut ensin matkalaukkua Foix’n asemalta junaan, junasta Toulousen asemalle ja sieltä taas kaksikerroksisen junan ylempään kerrokseen, sieltä alas ja ulos Béziersin asemalle. Toulousessa ihanat ranskalaiset kysyivät oikein sankoin joukoin, että tarvitsenko apua ja Toulouse-Béziers junassa ihana skotlantilainen nuori yliopisto-opiskelija auttoi minua kapeissa ja jyrkissä portaissa sen järkyttävän matkalaukun kanssa. Pessimistinä olen taipuvainen ajattelemaan, että Suomessa olisin saanut taittaa niskani ja muljauttaa käteni sijoiltaan raahatessani isoa matkalaukkuani aivan yksin. Suomi 0 – Ranska 1.

Tiistaina tehtiin reissu Montpellieriin, loman ensimmäisenä viikkona kun Helenin matkalaukku oli varastettu junasta ja mukana lähti lempivaatteiden, uusien (kalliiden) meikkien, eReaderin ja polaroidkameran lisäksi läppäri: näin ollen Helenin piti saada ostettua uusi jostain kaupasta, joka löytyy myös Belgiasta (takuu) ja Montpellierissä oli lähin Fnac. +25 celsiuksen lämpötilat ja pilvettömältä taivaalta porottavan auringon suosiessa meitä, käytimme tehokkaasti koko päivän kierrellen Montpellierissä, shoppailessamme vaatteita ja meikkejä ja tietokoneen Helenille. Käväismme myös Ikeassa ostamassa Helenille Gifflarin korvapuusteja, johin viime kerralla hänet tutustutin, ja minulle Pollyja ♥ Väsyneinä, palaneina ja köyhinä kotiuduimme myöhään illalla Béziersiin!

Keskiviikkona oli ohjelmassa La Salvetat, pieni vuoristokylä ison järven rannalla. La Salvetat on monille Ranskassa vieraille tuttu näky kaupan hyllyiltä, sillä kylän liepeillä sijaitsee mineraalivesitehdas ja täältä tulevan vesi on samannimistä kuin kylä itse! Kylä oli nyt idyllisen rauhallinen, mutta Helenin hostäidin kertoman mukaan se on kesällä aivan tupaten täynnä lomalaisia. Teimme pienen piknikin järven rannalle ja uitimme jalkoja vedessä, joka oli itseasiassa yllättävän lämmintä ja teimme pienen promenaden, joka päättyi siihen, että ilman kenkiä  kävellessäni astuin kastanjan bogueen eli siihen piikikkääseen kuoreen, jonka sisällä kastanjat kypsyvät. Hieman vain sattui. Tämän jälkeen teimme vielä kävellen pienen kierroksen itse kylässä, jossa Helenin hostvanhemmat ennen asuivat ja vielä ennenkuin lähdimme, kiersimme koko ison järven ympäri autolla (n. 35km lenkki) ja sitten alkoi 1,5 tunnin kotimatka vuoriston serpenttiiniteitä pitkin, Pollyja ja Gifflareita nauttien. Illalla tein vielä Helenille kauan lupailemiani Aitoja Suomalaisia Korvapuusteja, kelpasivat hyvin!

Torstaina oli rantapäivä! Suuntasimme Valras Plagelle supermarketin kautta, josta teimme ilahduttavan (? ehkä hieman kyseenalainen adjektiivi tähän yhteyteen) löydön: Lapin Kultaa ja Lindemanin Bière à la ceriseä :D Kyseessä on Helenin belgialainen lempiolut, joka maistuu kuulemman aivan limulta ja riemulla ei meinanut olla rajoja – toisin oli omalla kohdalla, ei voi kun sääliä ranskalaisia, jotka erehtyvät Lapin Kultaa ostamaan. Miksei täällä voisi myydä jotain kunnon kaljaa? Palatakseni takaisin asiaan, päivä rannalla sujui oikein mukavasti kolmioleipiä ja artisinaleja eli itsetehtyjä jäätelöitä nauttien, auringossa loikoillen ja jopa kerran urheasti meressä (kaulaa myöten!) kastautuen. Minulla ja Helenillä on aina tapana bongata muita ulkomaalaisia, tällä kertaa rannalta löytyi norjalaisia, brittejä ja hollantilaisia – jätän teidään tehtäväksi arvata, mitä kansalaisuutta edustivat ne muut kieroon katsotut ja hyvin palaneet, meressä uivat turistit. Iltapäivllä kotona nopean suihkun kautta laitoimme laittauduimme ja otimme suunnaksi Julietten, Helenin ja minun yhteisen ranskalaisen kaverin, yllätyssyntymäpäiväjuhlat! Yökyläilyn merkissä vietetyt 14 tuntia sisälsivät catwalk-kilpailun (jonka Joshua voitti upealla twerkkauksellaan), lattialle tiputetun kakun, poishäädettyjä kutusmattomia vieraita ja pantomiinin (minä, Helen, Mathilde ja Cameron voitimme pistein 23-11!!) sekä myös aivan älyttömän ihanan koiran, joka olisi kovasti halunnut nukkua lattialla patjoilla minun ja koiria pelkäävän Helenin välissä, mutta joka lopulta hädettiin sohvalle :D

15 sekuntia tämän jälkeen pahvilautanen petti kakun alta ja noukimme
kakun palasia lattialta... :D

Perjantaina kotiuduttamme, otettuamme suihkut ja syötyämme vähän, lähdimme tutustumaan Saint-Guilhem-le-Désert -nimiseen kaupunkiin samassa dèpartementissa. Kyseessä on vanha vuoren juurelle syntynyt kylä, jossa vuorella sijaitsevan luostarin munkit aikoinaan asuivat. Luostarista on jäljellä enää olemattomat rauniot vuoren rinteellä, mutta kylä on hyvin säilynyt. Paikka oli aivan älyttömän ihana, oli niin kivaa kuljeksia katuja pitkin shortsit jalassa ja katsella ympärilleen ja nauttia siitä ilmapiiristä, mikä näin kesän turistikauden ulkopuolella oli hyvinkin rauhallinen. Kylä on osa Santiago de Compostelan pyhyinvaellusreittiä ja tämä tarkoittaa, että vierailijoita kertyy vuodessa melkoinen määrä. Kesällä siellä saa kuulemman raivata itselleen tilaa kyynerpäätaktiikalla – kuulostaapa houkuttelevalta… Jokunen kilometri ennen kylää on kolme erillistä siltaa, joista vanhinta nimiteään Pont du Diableksi eli Paholaisen sillaksi. Nimen takana on vanha myytti, jonka mukaan sillan rakennusvaiheessa paholainen tuli joka yö keskeyttämään ja purkamaan päivän edistyksen. Eräänä päivänä työmiehet tekivät sovinnon paholaisen kanssa, ja sopivat, että tämä voi saada ensimmäisen sielun, joka ylittää sillan. Sillan valmistuttua yksikään rakennusmiehistä ei ollut valmis uhraamaan itseään, niinpä he lähettivät koiran ylittämään siltaa. Raivostuneena petoksesta, paholainen yritti tuhota sillan, mutta ei kyennyt siihen. Näinpä hän heittäytyi sillalta veteen – tästä nimitys Paholaisen silta. Pelkästään Ranskassa on noin tusinan verran muitakin Paholaisen siltoja, jokaisen sillan nimi saa alkunsa erilaisesta tarinasta (jokaiseen kuitenkin liittyy paholainen), tämä oli juuri tämän nimenomaisen sillan nimen tarina. Silloilta hypitään alla virtaavaan jokeen jatkuvasti, kielloista huolimatta, ja joka vuosi siellä kuolee ihmisiä. Itsekin näimme muutaman nuoren miehen hyppäävän komeat voltit takaperin matalimmalta (juurikin siltä vanhimmalta, Pont du Diable nimityksen saaneelta) sillalta, mutta Helenin hostisä on kuulemma nähnyt jonkun hyppäävän alas korkeimmalta sillalta ja eikä siis mitenkään itsemurha mielessä, vaan ihan vain tyhmyyttään ja huvikseen.

Kirkon takana vuorella näkyvät luostarin rauniot

Pont du Diable

Lauantaina Helen oli vatsataudissa, joten pysyimme koko päivän kotona ja otimme rennosti. Sunnuntaina teimme puolikkaan päivnä reissun Perpignaniin katsomaan Mondial du ventia eli Tuulilajien mailmanmestaruuksia. Tämä siis käsittää ainakin kiteboardingin ja wind surffin, näiden kahden erosta en sen tarkemmin tiedä enkä oikein muutenkaan ymmärrä koko hommasta mitään, joten ei siitä sen enempää :D Tuulta oli todellakin oikein mukavasti ja hiekkaa oli kokoajan silmissä – kisat kun siis, totta kai, olivat rannalla. Tästä päivästä ei oikein ole hirveästi kerrottavaa, ajoimme reilu tunnin sinne, viivyimme reilu tunnin siellä ja sitten ajoimme kiertoreittiä 1,5h takaisin Helenille rannikkoa pitkin. Ihan hienon näköistä kyllä oli!

Maanantaina koitti kotiinpaluu kamalan matkalaukun kanssa ja tiistaina alkoi taas koulu, jossa odottikin heti BAC blanc de sciences eli ”tieteiden” (fysiikka, kemia, bilogia ja psykologia yhdistettynä) preli, johon onnistuin vastaamaan yhteen tehtäväkokonaisuuksista hyvin suppeasti, mutta ainakin yritin ja se on se pääasia. Mutta se siitä, pitää säästää jotain seuraavaankin postaukseen! Seuraava postaus tulee varmaankin jo tällä viikolla, sillä se on lähes valmiina lunnoksissa – luvassa vähän asiaa koti-ikävästä, kulttuurieroista, kielimuurista ja muista ongelmista.

À la prochaine, bisous! Mirka
PS. Eilen tuli muuten tasan 8 kuukautta Ranskassa!