Tällä kertaa luvassa olisi asiaa KKK:sta, vaihtovuoden pyhästä kolminaisuudesta eli Kuulumisista, Kulttuurieroista ja Koti-ikävästä. Okei, oikeasti se pyhä kolminaisuus ei sisällä kuulumisia vaan Kielimuurin, mutta koska omalla kohdallani tämä Kiinan muurin kokoinen este on jo (enemmän tai vähemmän) onnistuneesti valloitettu, ei siitä ole paljon kerrottavaa. Näin ollen suonette anteeksi tämän karmaisevan pyhäinhäväistyksen, nielette pöyristyksenne ja jatkatte lukemista, tai ainakin kuvien selailua!
Nämä kolme Koota kulkevat aika tiiviisti yhdessä ja tapahtumat yhdellä rintamalla korreloituvat ainakin toiseen elleivät molempiin rintamiin. Jos kielen kanssa on ongelmia, kulttuurierot tuntuvat suuremmilta ja elämä vaihdossa ei maistu niin makealta. Tämä tarkoittaa, että koti-ikävän poteminenkin alkaa nopeasti, eikä kulumisia kysyessä onnistukaan täysin vilpittömästi vastaamaan, että hyvin menee. Tämä toimii myös toiseen suuntaan eli jos on koti-ikävää, niin se jatkuva integroituminen kulttuurin ja kielen kanssa ei meinaa onnistua ja mieli voi olla maassa. Tämä on luultavasti jokaiselle vaihtarille tuttu tilanne.
Itselläni kieli ei tosiaan ole enää ongelma, mutta varsinkin väsyneenä on välillä hankala keskittyä ranskankieliseen keskusteluun ja yhtäkkiä huomaa, että on istunut ruokapöydässä 40 minuuttia kuulematta sanaakan hostvanhempien keskenään käymästä keskustelusta. Vaihtarit ovat vuotensa loppuun mennessä harjaantuneet tämän ”zoom out”:in mestareiksi: jos meitä ei kiinnosta jokin, niin alta aikayksikön olemme siirtyneet omaan pieneen kuplaamme ja sieltä palaaminen voi joskus osoittautua haasteelliseksi. Tämä on eittämättä huono tapa ja yritän aina tsempata, että en vajoaisi omiin ajatuksiini silloin kun väsyttää eikä vain meinaa jaksaa, koska enhän minä muuten ikinä tulle oppimaan tätä kieltä yhtä hyvin kuin tahtoisin!
Kulttuurierot eivät ehkä muuten enää tunnu näin 8 kuukauden kohdalla niin hätkähdyttäviltä, mutta esimerkiksi se panos, jota koulussa odotetaan (myös vaihto-)oppilailta tuntuu jotenkin aina yhtä käsittämättömältä. Tämän lisäksi itse ranskalaiset nyppivät välillä aika pahasti. Tässä kohtaa ero Suomen ja Ranskan välillä on ehkä kaikista suurin. Suomalaiset ovat maailmanlaajuisella mitta-asteikolla ehdottomasti sisäänpäin kääntyneitä, hiljaisia ja itsenäisiä, omasta tilastaan nauttivia. Meillä amerikkalainen/brittiläinen/eurooppalaineen small talk- kulttuuri on vierasta, puhumattakaan etelä-eruooppalaisesta tavasta olla jatkuvasti lähestulkoon muiden ihmisten iholla, eikä se kiihkeä keskustelu käsiä heilutellen ja muiden päälle kovaäänisesti puhuen tunnu kovin luontevalta. Tälläista täällä Ranskassa kuitenkin on. Kaiken lisäksi ranskalaiset ovat aivan äärimmäisen kohteliata, minun ja monien muidenkin vaihtareiden mielestä jopa hieman liian kohteliaita. Joka välissä pitäisi muistaa kysyä, saako jotain tehdä ja näin tehdessä on aivan ehdotonta muistaa s’il-vous plaît/s’il-te plaît kysymyksen loppuun ja sitten kun saat vastauksen, täytyy sanoa merci ainakin kerran, oli vastaus sitten mikä hyvänsä. Muutenkin näitä kahta käytetään aivan älyttömän paljon Ranskassa ja auta armias niitä mulkaisuja, toruja ja tuhahduksia, joita saa, jos joskus unohtaa tämän.
Ranskassa myös nuorten itsenäisyys tuntuu olevan täysin tuntematon asia, eikä mitenkään kovin hyvässä valossa nähty ominaisuus. Ilmeisesti ranskalaisita tuntuu, että itsenäinen nuori on sama asia kuin vapaan kasvatuksen saava niskuroiva ja kapinoiva ongelma-nuori, täällä kun tämä luonteenpiirre on saanut minut ongelmiin useasti. Monikaan ei ymmärrä, että en tarkoita olla epäkunnioittava tai hankala, en vain ole tottunut siihen, että itsenäisyyttä vieroksutaan. Täällä on esimerkiksi kohteliasta kysyä, voiko nousta hakemaan nenäliinan ja silloinkin mielellään odottaa, että se tuodaan sinulle, sitten tottakai pitää muistaa kiittää tuhannesti kun saat nenäliinan ja sitten vasta niistää – ihan sama, vaikka räkä valuisi jo poskella. Tiedän myös useamman tapauksen, jossa perheen vanhin lapsi, lukionsa jo suorittanut, asuu vielä kotona eikä tee yhtikäs mitään – ei opiskele, työskentele tai yritä edes etsiä työ- tai opiskelupaikkaa ja syytä kysyttäessä vastaa, että ”je n’ai pas envie de bosser” (minua ei huvitta tehdä hommia). Vielä pahemmassa tapauksessa nuori on muuttanut omilleen aloitttaakseen yliopiston, mutta ei olekaan päässyt sisään tai on lentänyt ensimmäisen vuoden lopussa pihalle (ks. postaus ranskalaisesta yliopisto-opiskelusta) ja äiti maksaa laskut, tekee ruuat, pesee ja silittää vaatteet ja siivoa tämän kodin. Tämä ei todellakaan ole mikään harvinaisuus Ranskassa, tälläista on hyvin paljon ja ranskalaiset itsekin pitävät tätä valitettavana, mutta eivät epätavallisena.
Myös rankalaisten nuorten tapa opetella asiat ulkoa mitään ymmärtämättä, tuntuu todella tyhmältä. Monet alisuorittavat koulussa pahasti sen takia, etteivät ole ymmärtäneet sanaakaan opettelemistaan asioista – on riittänyt kun osaa ladella kaiken ulkomuistista. Näin ollen tiedon soveltaminen on vaikeaa, ja jos sitä vaaditaan kokeissa (opettajat ikävä kyllä harvemmin näin tekevät), valittavat kaikki miten koe oli todella vaikea eikä liittynyt mitenkää käsiteltyyn aiheeseen. Stressitilanteissa myös puolet tiedosta unohtuu…
Toinen mikä näin suhteellisen fiksuna ja kriittisenä nuorena jaksaa pöyristyttää, on ranskalaisten nuorten suoranainen tyhmyys välillä. Toki sitä itsekin aina väsyneenä tulee lipsauttaneeksi sen ensimmäisen päähän tulleen ajatuksen, jotka ovat joskus luokkaa ”Alex, is chicken made out of bacon?” mutta ranskalaiset nuoret ovat ihan oma lukunsa. Kerran englannin tunnilla maahanmuutosta keskustellessa eräs poika kysyi aivan tosissaan, että mikseivät meksikolaiset muuta Kanadaan, se kun on ihan siinä Meksikon vieressä jopa ennen Yhdysvaltojen eteläisiä rajavaltioita. Siinä ei ollut opettaja ainut, joka järkyttyneenä tuijotti monttu auki ja mietti, miten on voinut peruskoulutus pettää noin pahasti. Kerran meidän luokka nosti myös hirveän älämölön historian kokeessa, kun kylmän sodan käsittelyn jälkeen esseekokeessa piti kirjoittaa essee 9/11 -iskuista; tämä kun ei heidän näkemyksensä mukaan liittynyt yhtikäs mitenkään käsiteltyyn aiheeseen, vaikka tehtäväänannossa vielä erikseen käskettiin erittelemään kylmän sodan aikaisten tapahtumien syy-seuraussuhteita asiaan nähden. Muistanpa myös kerran, kun katsoin televisiosta tietovisaa, jossa kysyttiin mikä valtio on pinta-alaltaan suurin: Ranska, Kiina, Venäjä vai Yhdysvallat. Vastausvuorossa ollut nuori nainen vastasi Yhdysvallat, epäröityään aikansa sen ja Ranskan välillä.
Okei, tämä riittää kielestä ja kulttuurieroista, nyt niihin kuulmisiin. Miten täällä nyt sitten oikeasti menee? No, totta puhuen, paremminkin voisi mennä. Jatkuva painostaminen koulun ja perheen osalta sen suhteen, etten työskentele tarpeeksi tai opi kieltä tarpeeksi hyvin, stressaa todella paljon ja aiheuttaa pahaa mieltä. Aina kun ylpeänä näytän kotona jonkun kokeen, mihin olen saanut muutaman sanan verran rohkaisevaa palautetta ja arvosanaksi vaikka 12/20, kysytään minulta ärsyyntyneenä ”c’est tout?!” (”siinäkö kaikki?!”) ja todetaan, että minun pitäisi lukea oppikirjojen kappaleita sanakirjan avulla ja sitä rataa.
Lisäksi tuntuu pahalta kun hostperheessäni isällä on migreenejä, jotka tekevät hänet ärtyneeksi ja se ärsyyntyneisyys puretaan usein minuun. Hostäitini on ollut sairaana ja toipuu nyt leikkauksesta, mutta meillä on jo pitkään ollut ilmassa pelkoa siitä, miten sairaus kehittyy ja kun leikkauksesta päätettiin, toimiiko se ja onnistuuko toipuminen. Tämäkin on johtanut siihen, että minulle on usein tiuskittu ja vaikka ymmärrän, mistä se johtuu ja ettei se ole minun syyni, ei se kuitenkaan ole kivalta tuntunut.
Hostäitini terveydentilan vuoksi emme myöskään ole tehneet käytännössä mitään perheen kanssa syysloman jälkeen. Joulun alla menimme Strasbourgiin, mutta se oli koko regionin yhteinen retki ja ennalta sovittu (ja maksettu). Toinen kerta oli helmikuussa hiihtolomalla kun ajoimme tunnin verran nähdäksemme karnevaalit heidän lastenlastensa kanssa, mutta siinäpä kaikki. Kaikki muu, mitä olen tehnyt on ollut ystäväni Helenin ja hänen hostperheensä kanssa – tai sitten täysin yksin. Ymmärrän, ettei hostperheellä todellakaan ole mitään velvoitetta reissata oppilaansa kanssa, enkä sitä edes odota hostäitini terveyden ollessa mitä on. Perheelläni on kuitenkin ollut ennen minua kymmeniä vaihto-oppilaita ja heidän kanssaan he ovat tehneet paljon kaikenlaista ja saan aina kuunella tarinoita entisistä oppilaista ja matkoista heidän kanssa, sen lisäksi että meillä on ympäri taloa kuvia näiltä reissuilta. Eihän se kovin mukavalta tunnu, ymmärrettävästikin. Vielä pahempaa on, kun oma perhe alkaa vertaamaan edellisiin vaihtareihin: «Miksi sinä et tee näin ja noin? Cristina aina teki näin ja noin...», «Meillä on ollut vaihto-oppilaita, jotka ovat pärjänneet sinua paremmin koullussa ja tehneet jopa ranskalaisen ylioppilastutkinnon, miten sinä et sitten muka onnistu kirjoittamaan yhtä esseetä ranskan kokeessa?» ja niin edelleen.
Mutta näistä ongelmista huolimatta tuntuu, että täällä menee oikeastaan ihan hyvin. Niin hyvin, että harmittaa, kun joutuu lähtemään 35 päivän päästä. Nyt vasta tuntuu, että on koulussa oikeasti päässyt täysin mukaan siihen omaan kaveriporukkaansa ja ylipäätäänkin tuntuu, että koulussa viihtyy päivä päivältä paremmin. Ja tottakai, kun lämpötilat lähentelevät täällä jo +30 astetta, ajatus Suomen jatkuvista räntäsateista ja jopa ruhtinaallisista +10 asteen lämpötiloista ei tunnu houkuttelevalta. Muutenkin nyt kun kesä on jo päässyt kunnolla vauhtiin, puhun ja ymmärrän sujuvasti ranskaa ja on sekä hyviä vaihtarikavereita että ranskalaisia kavereita ympäriinsä, haluaisin hirveästi vain viettää aikaa kaikkien kanssa, nauttia kesästä ja Ranskasta. Toisaalta kuitenkin kaipaan jo kovasti Suomeen… Huh, aika monimutkaista yrittää selittää näitä tunteita! Ensi postauksessa ajattelin kuitenkin yrittää pureutua tähän asiaan tarkemmin. Tai ehkä vasta sitä seuraavassa, viime viikonlopun Toulousen päivästä kun jäi käteen melkoinen määrä kuvia ja tarinoita jaettavaksi…!
Nämä kolme Koota kulkevat aika tiiviisti yhdessä ja tapahtumat yhdellä rintamalla korreloituvat ainakin toiseen elleivät molempiin rintamiin. Jos kielen kanssa on ongelmia, kulttuurierot tuntuvat suuremmilta ja elämä vaihdossa ei maistu niin makealta. Tämä tarkoittaa, että koti-ikävän poteminenkin alkaa nopeasti, eikä kulumisia kysyessä onnistukaan täysin vilpittömästi vastaamaan, että hyvin menee. Tämä toimii myös toiseen suuntaan eli jos on koti-ikävää, niin se jatkuva integroituminen kulttuurin ja kielen kanssa ei meinaa onnistua ja mieli voi olla maassa. Tämä on luultavasti jokaiselle vaihtarille tuttu tilanne.
Itselläni kieli ei tosiaan ole enää ongelma, mutta varsinkin väsyneenä on välillä hankala keskittyä ranskankieliseen keskusteluun ja yhtäkkiä huomaa, että on istunut ruokapöydässä 40 minuuttia kuulematta sanaakan hostvanhempien keskenään käymästä keskustelusta. Vaihtarit ovat vuotensa loppuun mennessä harjaantuneet tämän ”zoom out”:in mestareiksi: jos meitä ei kiinnosta jokin, niin alta aikayksikön olemme siirtyneet omaan pieneen kuplaamme ja sieltä palaaminen voi joskus osoittautua haasteelliseksi. Tämä on eittämättä huono tapa ja yritän aina tsempata, että en vajoaisi omiin ajatuksiini silloin kun väsyttää eikä vain meinaa jaksaa, koska enhän minä muuten ikinä tulle oppimaan tätä kieltä yhtä hyvin kuin tahtoisin!
Kulttuurierot eivät ehkä muuten enää tunnu näin 8 kuukauden kohdalla niin hätkähdyttäviltä, mutta esimerkiksi se panos, jota koulussa odotetaan (myös vaihto-)oppilailta tuntuu jotenkin aina yhtä käsittämättömältä. Tämän lisäksi itse ranskalaiset nyppivät välillä aika pahasti. Tässä kohtaa ero Suomen ja Ranskan välillä on ehkä kaikista suurin. Suomalaiset ovat maailmanlaajuisella mitta-asteikolla ehdottomasti sisäänpäin kääntyneitä, hiljaisia ja itsenäisiä, omasta tilastaan nauttivia. Meillä amerikkalainen/brittiläinen/eurooppalaineen small talk- kulttuuri on vierasta, puhumattakaan etelä-eruooppalaisesta tavasta olla jatkuvasti lähestulkoon muiden ihmisten iholla, eikä se kiihkeä keskustelu käsiä heilutellen ja muiden päälle kovaäänisesti puhuen tunnu kovin luontevalta. Tälläista täällä Ranskassa kuitenkin on. Kaiken lisäksi ranskalaiset ovat aivan äärimmäisen kohteliata, minun ja monien muidenkin vaihtareiden mielestä jopa hieman liian kohteliaita. Joka välissä pitäisi muistaa kysyä, saako jotain tehdä ja näin tehdessä on aivan ehdotonta muistaa s’il-vous plaît/s’il-te plaît kysymyksen loppuun ja sitten kun saat vastauksen, täytyy sanoa merci ainakin kerran, oli vastaus sitten mikä hyvänsä. Muutenkin näitä kahta käytetään aivan älyttömän paljon Ranskassa ja auta armias niitä mulkaisuja, toruja ja tuhahduksia, joita saa, jos joskus unohtaa tämän.
Ranskassa myös nuorten itsenäisyys tuntuu olevan täysin tuntematon asia, eikä mitenkään kovin hyvässä valossa nähty ominaisuus. Ilmeisesti ranskalaisita tuntuu, että itsenäinen nuori on sama asia kuin vapaan kasvatuksen saava niskuroiva ja kapinoiva ongelma-nuori, täällä kun tämä luonteenpiirre on saanut minut ongelmiin useasti. Monikaan ei ymmärrä, että en tarkoita olla epäkunnioittava tai hankala, en vain ole tottunut siihen, että itsenäisyyttä vieroksutaan. Täällä on esimerkiksi kohteliasta kysyä, voiko nousta hakemaan nenäliinan ja silloinkin mielellään odottaa, että se tuodaan sinulle, sitten tottakai pitää muistaa kiittää tuhannesti kun saat nenäliinan ja sitten vasta niistää – ihan sama, vaikka räkä valuisi jo poskella. Tiedän myös useamman tapauksen, jossa perheen vanhin lapsi, lukionsa jo suorittanut, asuu vielä kotona eikä tee yhtikäs mitään – ei opiskele, työskentele tai yritä edes etsiä työ- tai opiskelupaikkaa ja syytä kysyttäessä vastaa, että ”je n’ai pas envie de bosser” (minua ei huvitta tehdä hommia). Vielä pahemmassa tapauksessa nuori on muuttanut omilleen aloitttaakseen yliopiston, mutta ei olekaan päässyt sisään tai on lentänyt ensimmäisen vuoden lopussa pihalle (ks. postaus ranskalaisesta yliopisto-opiskelusta) ja äiti maksaa laskut, tekee ruuat, pesee ja silittää vaatteet ja siivoa tämän kodin. Tämä ei todellakaan ole mikään harvinaisuus Ranskassa, tälläista on hyvin paljon ja ranskalaiset itsekin pitävät tätä valitettavana, mutta eivät epätavallisena.
Myös rankalaisten nuorten tapa opetella asiat ulkoa mitään ymmärtämättä, tuntuu todella tyhmältä. Monet alisuorittavat koulussa pahasti sen takia, etteivät ole ymmärtäneet sanaakaan opettelemistaan asioista – on riittänyt kun osaa ladella kaiken ulkomuistista. Näin ollen tiedon soveltaminen on vaikeaa, ja jos sitä vaaditaan kokeissa (opettajat ikävä kyllä harvemmin näin tekevät), valittavat kaikki miten koe oli todella vaikea eikä liittynyt mitenkää käsiteltyyn aiheeseen. Stressitilanteissa myös puolet tiedosta unohtuu…
Toinen mikä näin suhteellisen fiksuna ja kriittisenä nuorena jaksaa pöyristyttää, on ranskalaisten nuorten suoranainen tyhmyys välillä. Toki sitä itsekin aina väsyneenä tulee lipsauttaneeksi sen ensimmäisen päähän tulleen ajatuksen, jotka ovat joskus luokkaa ”Alex, is chicken made out of bacon?” mutta ranskalaiset nuoret ovat ihan oma lukunsa. Kerran englannin tunnilla maahanmuutosta keskustellessa eräs poika kysyi aivan tosissaan, että mikseivät meksikolaiset muuta Kanadaan, se kun on ihan siinä Meksikon vieressä jopa ennen Yhdysvaltojen eteläisiä rajavaltioita. Siinä ei ollut opettaja ainut, joka järkyttyneenä tuijotti monttu auki ja mietti, miten on voinut peruskoulutus pettää noin pahasti. Kerran meidän luokka nosti myös hirveän älämölön historian kokeessa, kun kylmän sodan käsittelyn jälkeen esseekokeessa piti kirjoittaa essee 9/11 -iskuista; tämä kun ei heidän näkemyksensä mukaan liittynyt yhtikäs mitenkään käsiteltyyn aiheeseen, vaikka tehtäväänannossa vielä erikseen käskettiin erittelemään kylmän sodan aikaisten tapahtumien syy-seuraussuhteita asiaan nähden. Muistanpa myös kerran, kun katsoin televisiosta tietovisaa, jossa kysyttiin mikä valtio on pinta-alaltaan suurin: Ranska, Kiina, Venäjä vai Yhdysvallat. Vastausvuorossa ollut nuori nainen vastasi Yhdysvallat, epäröityään aikansa sen ja Ranskan välillä.
Okei, tämä riittää kielestä ja kulttuurieroista, nyt niihin kuulmisiin. Miten täällä nyt sitten oikeasti menee? No, totta puhuen, paremminkin voisi mennä. Jatkuva painostaminen koulun ja perheen osalta sen suhteen, etten työskentele tarpeeksi tai opi kieltä tarpeeksi hyvin, stressaa todella paljon ja aiheuttaa pahaa mieltä. Aina kun ylpeänä näytän kotona jonkun kokeen, mihin olen saanut muutaman sanan verran rohkaisevaa palautetta ja arvosanaksi vaikka 12/20, kysytään minulta ärsyyntyneenä ”c’est tout?!” (”siinäkö kaikki?!”) ja todetaan, että minun pitäisi lukea oppikirjojen kappaleita sanakirjan avulla ja sitä rataa.
Lisäksi tuntuu pahalta kun hostperheessäni isällä on migreenejä, jotka tekevät hänet ärtyneeksi ja se ärsyyntyneisyys puretaan usein minuun. Hostäitini on ollut sairaana ja toipuu nyt leikkauksesta, mutta meillä on jo pitkään ollut ilmassa pelkoa siitä, miten sairaus kehittyy ja kun leikkauksesta päätettiin, toimiiko se ja onnistuuko toipuminen. Tämäkin on johtanut siihen, että minulle on usein tiuskittu ja vaikka ymmärrän, mistä se johtuu ja ettei se ole minun syyni, ei se kuitenkaan ole kivalta tuntunut.
Hostäitini terveydentilan vuoksi emme myöskään ole tehneet käytännössä mitään perheen kanssa syysloman jälkeen. Joulun alla menimme Strasbourgiin, mutta se oli koko regionin yhteinen retki ja ennalta sovittu (ja maksettu). Toinen kerta oli helmikuussa hiihtolomalla kun ajoimme tunnin verran nähdäksemme karnevaalit heidän lastenlastensa kanssa, mutta siinäpä kaikki. Kaikki muu, mitä olen tehnyt on ollut ystäväni Helenin ja hänen hostperheensä kanssa – tai sitten täysin yksin. Ymmärrän, ettei hostperheellä todellakaan ole mitään velvoitetta reissata oppilaansa kanssa, enkä sitä edes odota hostäitini terveyden ollessa mitä on. Perheelläni on kuitenkin ollut ennen minua kymmeniä vaihto-oppilaita ja heidän kanssaan he ovat tehneet paljon kaikenlaista ja saan aina kuunella tarinoita entisistä oppilaista ja matkoista heidän kanssa, sen lisäksi että meillä on ympäri taloa kuvia näiltä reissuilta. Eihän se kovin mukavalta tunnu, ymmärrettävästikin. Vielä pahempaa on, kun oma perhe alkaa vertaamaan edellisiin vaihtareihin: «Miksi sinä et tee näin ja noin? Cristina aina teki näin ja noin...», «Meillä on ollut vaihto-oppilaita, jotka ovat pärjänneet sinua paremmin koullussa ja tehneet jopa ranskalaisen ylioppilastutkinnon, miten sinä et sitten muka onnistu kirjoittamaan yhtä esseetä ranskan kokeessa?» ja niin edelleen.
Mutta näistä ongelmista huolimatta tuntuu, että täällä menee oikeastaan ihan hyvin. Niin hyvin, että harmittaa, kun joutuu lähtemään 35 päivän päästä. Nyt vasta tuntuu, että on koulussa oikeasti päässyt täysin mukaan siihen omaan kaveriporukkaansa ja ylipäätäänkin tuntuu, että koulussa viihtyy päivä päivältä paremmin. Ja tottakai, kun lämpötilat lähentelevät täällä jo +30 astetta, ajatus Suomen jatkuvista räntäsateista ja jopa ruhtinaallisista +10 asteen lämpötiloista ei tunnu houkuttelevalta. Muutenkin nyt kun kesä on jo päässyt kunnolla vauhtiin, puhun ja ymmärrän sujuvasti ranskaa ja on sekä hyviä vaihtarikavereita että ranskalaisia kavereita ympäriinsä, haluaisin hirveästi vain viettää aikaa kaikkien kanssa, nauttia kesästä ja Ranskasta. Toisaalta kuitenkin kaipaan jo kovasti Suomeen… Huh, aika monimutkaista yrittää selittää näitä tunteita! Ensi postauksessa ajattelin kuitenkin yrittää pureutua tähän asiaan tarkemmin. Tai ehkä vasta sitä seuraavassa, viime viikonlopun Toulousen päivästä kun jäi käteen melkoinen määrä kuvia ja tarinoita jaettavaksi…!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti