259 > 30

Tänään, 16.5.2017, on kulunut jo kahdeksan ja puoli kuukautta eli 259 päivää siitä, kun hermostunut ja äärimmäisen epätodellisissa tunnelmissa vellonut minä lähti (törkeän kalliin) viinilasillisen voimin kohti Ranskaa. Yhdeksästä ja puolesta kuukaudesta on jäljellä enää 30 päivää… Onko vaihtovuosi ollut sellainen kuin odotinkin? Kyllä ja ei. Kadunko vaihtoon lähtemistä? En tippaakaan.

Alussa kaikki tuntui niin vaikealta ja pelottavalta, usein mielessä pyöri ajatus ”se on vain kymmenen kuukautta mun elämästä, tää kaikki tulee kyllä olemaan tän arvoista, vaikkei siltä ehkä nyt tunnukaan, tää on kuitenkin ohi ennenkuin huomaankaan” ja voi kuinka oikessa olinkaan silloin, vaikka en tähän mantraan oikeasti uskonutkaan. Yhdeksän kukautta on mennyt aivan älyttömän nopeasti. Vaihtovuosi ei todellakaan ole ollut jatkuvaa pilvilinnoissa pomppimista ja toisiaan seuraavia, onnellisia päiviä. Matkalle on mahtunut vihaa, surua, pettymyksiä ja paljon muitakin negatiivisia tunteita ja kokemuksia. Välillä olen tullut kotiin ja vain mennyt itkemään huoneeseeni puoleksi iltaa, koska on tuntunut siltä, että ei millään jaksaisi, koska tämä vaan on niin vaikeaa. Sillon on onneksi ollut ihmisiä sekä Suomessa että Ranskassa kertomassa, että se on ihan okei potea koti-ikävää ja ”vihata” kaikkea Ranskassa – se menee kyllä ohi. Ja niinhän se aina meni, muutamassa päivässä Ranska näytti taas sen puolensa, joka sai minut haluamaan lähteä vaihtoon juurikin tänne, kaverit järjestivät jonkun kivan jutun ja murheet pyyhkiytyivät pois mielestä. Tähän vuoteen on mahtunut iloa ja naurua; älyttömän herkullista ruokaa, maailman parhaita viinejä, unohtumattomia kokemuksia ja elinikäisiä ystäviä.

Jos joku kysyisi minulta, mitä vaihto-vuosi on opettanut minulle, en osaisi vastata. Samaan aikaan tuntuu, ettei tämä nyt ole mitenkään poikennut normaalista Suomessa vietetystä vuodesta enkä ole oppinut mitään (paitsi tietysti kielen), mutta toisaalta tuntuu, että olen oppinut aivan älyttömän paljon erilaisia asioita Suomesta, Ranskasta, elämästä enkä vähiten itsestäni. Tämä varmasti saa puistatukset kiirimään monien lukijoiden selkää pitkin, sillä tämä kuulostaa aivan älyttömän kliseiseltä – mutta voin vakuuttaa, että se on totta joka sana. Olen oppinut hallitsemaan omia tunteitani paremmin ja pikkuhiljaa olen oppimassa myös käsittelemään muiden tunteita itseäni kohtaan. Vielä en edes uneksisi väittäväni, että en välitä muiden ihmisten mielipiteistä itseäni koskien, mutta ainakaan se ei enää aiheuta niin paljon ahdistusta. Ja se on jo paljon. Olen oppinut arvostamaan monia asioita Suomessa, joita ennen pidin aivan itsestäänselvytenä. Samalla olen kuitenkin oppinut arvostamaan monia pieniä ja suuria asioita myös Ranskassa.

Tuntuuko pahalta joutua lähtemään Ranskasta? No, tuntuuhan se tietysti vähän. On jotenkin haikea ja epätodellinen olo, jotenkin ei voi käsittää, että ihan oikeasti muutin asumaan ulkomaille vuodeksi. Muutin toiseen maahan, jonka kieltä osasin hädin tuskin lainkaan – ihan valehtelematta kielitaitoni oli kahdesta lukiovuodesta huolimatta tasoa ”Hyvää päivää, minun nimeni on Mirka”. Ja nyt se vuosi on melkein ohi. Mihin se oikein katosi? Vaikka kaikki olikin aluksi aivan kamalaa, se helpotti jossain vaiheessa ja rupesin oikeasti viihtymään. Ja nyt tuntuu oudolta kuvitella, että kuukaudessa olen Suomessa ja kahdessa kuukaudessa aloitan viimeisen lukiovuoteni. Jään varmasti kaipaamaan monia asioita Ranskassa ja luultavasti tirautan kyyneliä lähtöpäivänä, mutta samalla olen hirveän onnellinen kun pääsen takaisin Suomeen. Kyllä se kaipuu Ainon suklaajäätelöä, juustonaksuja, saunaa, ystäviä ja perhettä kohtaan on jo kova. Ja kyllä, myös koulua ikävöin hirveästi – en ehkä ikinä ole ollut missään aineessa huippuoppilas, mutta ainakin satunnaisesti olen tuntenut oloni lähes älykkääksi, ja kyllä sitä kaipaa, uskokaa tai älkää.

Mitä sanoisin vaihtoon lähteville neuvoksi? Sanoisin, että älä rakenna itsellesi dodotuksia äläkä missään tapauksessa vertaile vaihtoasi tai itseäsi muihin. Itsekin sain nämä neuvot, mutta en tietenkään noudattanut niitä ja siitä myös kärsin. Pahinta mitä voi tehdä itselleen, on verrata itseään ja kokemustaan jonkun muun kokemuksiin.