465 päivää...

… siitä kun lähdin Ranskaan; 175 päivää kotiinpaluusta. En ikinä ehtinyt kirjoittamaan postausta Bordeaux’n reissusta, lähdöstä tai paluusta. Varmasti ihan ymmärrettävää, etten lähtömainingeissa ehtinyt kirjoittamaan - mutta miksen sitten kirjoittanut mitään palattuani?

En ole kirjoittanut mitään, sillä olin henkisesti aika rikki vaihtovuoden jälkeen. Viimeiset kuukaudet Ranskassa olivat parhaimpia, mutta myös rankimpia. Minulla oli paljon ongelmia perheeni kanssa, ja koulussakin oli välillä sukset ristissä opettajien kanssa. En kehtaisi ikinä väittää, että olisin ollut kaikkeen täysin syytön, mutta en myöskään ole ottamassa kaikkea syytä niskoilleni.

Suurin ongelma oli yksinkertaisesti se, että meillä eivät henkilökemiat yksinkertaisesti kohdanneet perheen kanssa - ja etten vaihtanut perhettä, kun tämä minulle heti ensikuukausien aikana selvisi. Perheenikin kyllä huomasi, että en viihdy siellä kovin hyvin ja etteivät meidän persoonallisuutemme yksinkertaisesti olleet hyvä match. He eivät kuitenkaan ikinä ottaneet sitä puheeksi, mutta ilmapiiri perheessä oli usein hyvin negatiivinen, kun minua nälvittiin usein ilkeään sävyyn milloin mistäkin. Tämä totta kai aiheutti oravanpyörän ja viihdyin perheessäni koko ajan entistä vähemmän.

Olisin halunnut vaihtaa, ja puhuinkin siitä Exploriuksen kanssa ja minulle sanottiin, että jos halusin vaihtaa, voisin niin tehdä. En kuitenkaan vaihtanut - miksi? Aivan käsittämättömän typerästä syystä: en uskaltanut. En uskaltanut, sillä pelkäsin liikaa, mitä hostperheeni, kaikki heidän tuttunsa (jotka epäilemättä kuulisivat, etten viihtynyt perheessä) ja tuttuni Suomessa ajattelisivat minusta. Kaikkein isoin ongelma kuitenkin oli se, ettei minulla ollut omaa aluevalvojaa, jonka puoleen kääntyä ongelmatilanteissa. Tai olihan minulla: hostäitini. Jos joku ihmettelee jo, niin kyllä, meillä pitäisi olla kohdemaassa perheen ulkopuolinen henkilö, jolle puhua ongelmista perheessä ja joka ongelmatilanteissa hoitaisi perheenvaihdon. Ja olihan minulla sellainen, paperilla. Hän ei kuitenkaan olisi voinut tehdä mitään perheenvaihtoni hyväksi. Yhteyshenkilöni oli vastaanottojärjestöni entinen työntekijä, mutta jos olisin halunnut vaihtaa, olisi minun kuitenkin pitänyt sanoa se hostäidilleni ja selittää miksi halusin niin tehdä ja hän olisi tehnyt päätöksen siitä, onko syyni riittävän hyvä. Ja se aika, mikä uuden perheen etsimiseen olisi mennyt (jos olisin saanut luvan vaihtaa), minun olisi pitänyt asua hostperheeni kanssa.

Kuvitelkaa vapaaehtoinen perhe, joka on ottanut nuoren asumaan luokseen, mutta missä yleinen ilmapiiri on kehno - ja sitten se nuori ilmoittaa, ettei pidä perheestä ja haluaa vaihtaa. Millainenkohan se ilmapiiri olisi sellaisen ilmoituksen jälkeen? Jep, ajatus ahdistaa varmaan aika montaa muutakin kuin minua.
Mutta miksi koulussa sitten oli ongelmia? No, aluksi ongelmana oli kielitaitoni puute, minkä vuoksi en pystynyt oikein osallistumaan mihinkään. Nämä ongelmat jatkuivat aika pitkään, suunnilleen joulukuuhun asti. Marras-joulukuun vaihteessa historia ja SVT alkoivat sujumaan, sillä käsittelimme asioita, jotka olin jo opiskellut Suomessa, joten ymmärsin vailinaisellakin kielitaidollani tuntien asiat ja pystyin tekemään kokeita, läksyjä ja tuntitehtäviä aika hyvin. En kuitenkaan vieläkään pystynyt tekemään kaikkea, sillä ranskaksi kirjoittaminen ja lukeminen veivät edelleen aivan hirveästi aikaa, kun jouduin katsomaan joka kolmannen sanan sanakirjasta. Luonnollisestikin, minulta jäi siis osa kotitehtävistä palauttamatta, vaikka kovasti yritinkin. Tämä teki opettajista tietyllä tavalla ennakkoluuloisia, heillä oli paljon olettamuksia työskentelystäni vuoden loppuun asti.

Ranskan tunneilla taas käsittelimme Racinen näytelmää, Phèdreä. Kyseinen näytelmä on kirjoitettu 1600-luvulla, eikä sitä ole modernisoitu (tai jos onkin, niin sitä versiota ei tunneilla käsitelty). Jokaisella varmaan on jonkinlainen mielikuva suomen kielestä tai englannin kielestä 1600-luvulla. Se on vanhaa kieltä, joka on aivan älyttömän työlästä lukea - eikä vanha ranska ole mikään poikkeus. Onko kukaan ikinä kuullut, että Suomeen tullut vaihtari laitettaisiin opiskelemaan Agricolan tekstejä, joista harva suomalainenkaan lukiolainen ymmärtää mitään? Ei taatusti ole, sillä se on aivan naurettavan kohtuuton vaatimus. Minun kuitenkin odotettiin lukevan, ymmärtävän ja analysoivan tätä vanhalla ranskalla kirjoitettua näytelmää. Meno oli samanlaista ranskan kirjallisuuden tunneilla. Sonetteja Helenille on Ronsardin 1500-luvulla kirjoittama teos, jota analysoitiin viikkotolkulla. Siinä ajassa missä muut olivat analysoineet yhden sonetin, minä olin vasta saanut sen käännettyä jotenkin itselleni ymmärrettäväksi.

Jaksojen päättyessä oli aina arviointi-ilta, jonne kerääntyivät luokan kaikki opettajat keskustelemaan kunkin opiskelijan menestyksestä. Paikalla olivat myös luokan oppilasedustajat, jotka kirjoittivat kaikki opettajien kommentit ylös ja kertoivat oppilaiden näkökulmia tunneista ja teetetyistä töistä. Yksi parhaista ystävistäni oli toinen luokkamme oppilasedustajista, ja hän kertoi, miten monet opettajista ihan oikeasti haukkuivat minut pataluhaksi, ja olisivat halunneet laittaa vain negatiivisia kommentteja jakson yleiseen palautteeseen. Onneksi muun muassa englannin opettajani, joka oli luokanvalvojani, ymmärsi miten kohtuuttomia vaatimuksia minulle asetettiin ja puolusti minua. Olisin varmaan jättänyt vaihtovuoden kesken, jos en olisi saanut lainkaan kannustusta opettajiltani, vaan kaikki olisivat lytänneet minua. Jokainen pystynee kuvittelemaan, millainen olo tulee, kun yrittää ihan hirveän kovasti ja sitä ei arvosteta lainkaan. Viimeinen arviointi-ilta oli ehkä surkuhupaisin kaikista, kun ranskan ja kirjallisuuden opettajani valittivat, miten en palauta kotitehtäviäni (eli niitä analyyseja vanhalla ranskalla kirjoitetuista teksteistä) ja historia-maantiedon opettajani yhtyi tähän toteamalla etten myöskään hänen tunneillaan ole palauttanut läksyjäni. Hupaisaahan tämä oli siksi, että historiassa tai maantiedossa meillä ei ollut ollut viimeisessä jaksossa ainuttakaan palautettavaa kotityötä, vain kokeita, jotka olin kaikki tehnyt - yhden maantiedon esseeni opettaja jopa luki ääneen luokan edessä, sillä olin onnistunut siinä paremmin kuin valtaosa luokastani. Tämä tosiaan kertonee siitä, miten opettajat muodostivat olettamuksia, eivätkä osanneet nähdä niiden ohi.

Kaikki tämä otti, hyvin ymmärrettävästi, aika koville. Tätä tarkoitan sillä, kun sanon, että vaihtovuoteni oli rankka ja olin sen jälkeen rikki. En kuitenkaan harmittele vaihtoon lähtemistä, enkä ole katkera siitä, etten keskeyttänyt ohjelmaani. Mutta se, etten vaihtanut perhettä, harmittaa. Olisin voinut saada vaihdostani niin paljon enemmän irti perheessä, jossa minulla on hyvä olo. Jos tätä lukee joku vaihtari, jolla on samankaltaisi tuntemuksia, ota neuvosta vaari ja ole egoisti. Aseta itsesi muiden edelle, toisten ihmisten tunteiden säästelyä ei pidä asettaa oman hyvinvoinnin edelle. Seuraavassa postauksessa kerron siitä, miten tämä kaikki on vaikuttanut minuun.