Ensikosketus ranskalaiseen arkeen

Viimeinen päivä Soft Landing Campilla sisälsi aamupalan, jonka jälkeen oli lounaaseen asti aikaa pakata ja saada huone luovutuskuntoon. Minä ja Elisa olimme edellisenä iltana rättiväsyneinä zombie-moodissa pakanneet kaiken omaisuutemme, joten aamupalan jälkeen kaaduttiin takaisin sänkyyn nukkumaan (olette varmaan jo huomanneet, että me kaksi rakastetaan nukkumista?) tosin, siinä ei oikein saanut nukuttua kun Bianca ja Eerika pakkailivat pienoisessa paniikissa omia tavaroitaan, mutta eipähän tarvinnut tehdä mitään. Lounaan jälkeen oli viimeinen orientaatiotilaisuus, jossa käytiin läpi sääntöjä, mitä tehdä jos tulee joku hätä, miten kaikki saavumme isäntäperheisiimme ynnämuuta. Yllätytte varmaan, kun kerron nukkuneeni puolet tästä tilaisuudesta ruotsalaisten vaihtareiden kanssa takarivissä... Koska minun isäntäperhe asuu toisella puolella Ranskaa, olin ensimmäisessä lähtevien ryhmässä ja meitä odotti 7 tunnin junamatka Toulouseen. Aika meni yllättävän nopeasti, kun juttelimme Thorntonin (Uusi-Seelanti), Patrickin (Australia), Even (Australia), Lucyn (Australia) ja Alexandran (Tanska) isäntäperheistämme, soft landing campista, tulevasta koulustamme, alueestamme, aluevalvojastamme ja kaikesta mahdollisesta. Jossain vaiheessa kaikki meistä torkahtivat joksikin ajaksi (kolmeksi tunniksi siis minun tapauksessani).

Asemalla minua oli vastassa hostisäni ja -äitini sekä australialainen hostsiskoni Alex, joka oli saapunut jo tammikuussa sekä viikon meillä viettänyt australialainen Ellen, josta on tullut jonkinlainen siskon ja kaverin välimuoto tässä kahden ja puolen kuukauden aikana. Asemalta ajoimme tunnin Foix'iin, joka on siis noin 30 kilometrin päässä kotoani sijaitseva vähän isompi kaupunki, jossa käyn koulua. Juuri sinä lauantaina oli kaupungissa fête de Foix, johon kuului paraati sekä huvipuostolaitteita. Jäimme sinne Ellenin ja Alexin kanssa, söimme vähän jonka jälkeen juttelimme ja odottelimme Alexin kavaria, Morganea. Kun Morgane tuli, siiryimme katsomaan juuri alkavaa paraatia, joka oli aika komea, kun sirkustaiteilijat esittivät numeroitaan, orkesteri marssi ja soitti musiikkia... Kun paraati oli ohi, siirryimme kokeilemaan muutamaa huvipuistolaitetta. Ensimmäiseen menin kahdestaan Ellenin kanssa. Se oli vähän kuin Linnanmäen Kehrä. Muuten laite oli oikein mukava, mutta siinä kohtaa ei hirveästi naurattanut kun turvapuomi aukesi ja meinattiin lentää kyydistä... Onneksi ei tarvinnut pidellä rystyset valkoisina reunasta ja puomista kiinni kuin muutama kierros, kun laite hidasti aikeena vaihtaa suuntaa. Siinä kohtaa kiljuttiin apua, ja laitehuoltaja tuli laittamaan puomin uudestaan kiinni. Saatteeksi saatiin tyly mulkaisu ja murahdus "älkää liikkuko", ihan kuin olisimme tahallamme avanneet puomin... Tästä huolimatta seuraava laite, johon mentiin Morganen kanssa, oli eräänlainen kieputin. Se oli vähän kuin iso heiluri, joka tarpeeksi vauhtia saatuaan heilahti kokonaan ympäri yläkautta. Korkeimmillaan tämä laite siis oli aika kaukana puiden latvojen yläpuolella, ja tuli sieltä takaisin alas aika vauhdikkaasti. Vähän kouraisi aina vatsanpohjassa, mutta oli se kyllä hauskaa! *adrenaliininarkkari* Kotiin päästyä uni kyllä maittoi hyvin, seuraavana päivänä otettiin aika rennosti kotona. Heti maanantaina alkoi koulu.

Morgane, Ellen, Alex ja minä (ja hattaraa!)

Lähtövalmeunnuksissa meille näytettiin kaavioita ja taulukoita, jotka määrittelivät sitä, miten tunteet menevät vuoristorataa vaihtovuoden aikana. Ensimmäinen käyrä oli pelkkää nousua, kun se kuvasi lähtöjännitystä ja "kuherruskuukautta" kohdmaan kanssa: ensimmäinen kuukausi, kun kaikki on ihanaa ja uutta, tuntuu kuin olisi unelmiensa lomalla. Paitsi että se kuherruskuukausi jäi kyllä ainakin minulla (ja kuulemman myös Elisalla) neljään päivään: Soft Landing Campiin. Sen jälkeen oli kyllä ensimmäiset viikot luokkaa, että kylmää vettä niskaan saavikaupalla. Oli aika hirveää ensimmäisenä päivänä koulussa, kun et tiennyt missä ihmeessä luokkasi oli, koska lukujärjestyksessä luki vain 16N1-03 ja mitään karttaa tai esittelykierrosta et ollut saanut. Puhumattakaan sitten siitä, kun tulet saksan tunnille ja ainut mitä osaat sanoa, on englanniksi: "En puhu ranskaa enkä saksaa." Ja joka tunnilta olin aina myöhässä, koska eksyin aina vähintään kahdesti matkalla luokkaan. Jos joku puhui foyerista tai vie de scolairesta, CDI:stä tai selfistä, tuijotin vain silmät pyöreinä mitään ymmärtämättä. 

Lycée

Nyt on jo onneksi helpottanut paljon, nykyään suunnistan sujuvasti meidän koulussa luokasta toiseen ja kun saksan tunnilla kysytään "Du weichst, Mirka?" ei enään ensimmäinen päähän tuleva fraasi ole "umm what" vaan "je ne sais pas". Kun on liian kylmä viettää hyppytuntia pihalla, osaan kysyä "On va aller à foyer? Où á CDI?" Ja vie de scolairekaan en enään kutsu "the office thingy"ksi! Olen myös alkanut tottumaan siihen, että minä ja suomalaisuuteni on jatkuva ihmettelyn kohde ja että siitä väännetään jos jonkinlaista vitsiä, enää se ei säikäytä eikä loukkaa. Mutta, joka tapauksessa, seuraava postaus onkin sitten yhteenveto mitä nämä viimeiset viikonloput ovat pitäneet sisällään. À tout à l’heure!