Minä vaihtovuoden jälkeen

Edellisessä postauksessa kerroin, miksi olen välillä sanonut, ettei vaihtovuosi ihan sujunut ja miksi blogi käytännössä kuoli noin kuusi kuukautta sitten. Nyt ajattelin kuitenkin kertoa, miksi olen onnellinen vaihtovuodestani ja miten se näkyy.

Vuoteni oli rankka, monista muistakin syistä kuin mitä olen blogissa kertonut - ne muut syyt ovat kuitenkin sen verran henkilökohtaisia, etten halua niitä avata - mutta kuten jo sanottu, en kadu vuottani. Olen ihan hiton ylpeä itsestäni, sillä selvisin siitä. Minulla jo lähtökohdat olivat todella haastavat: aika harva lähtee vaihtoon, jos ei osaa kohdemaansa kieltä heikkoja alkeita enempää. Tiedostin tämän kuitenkin jo ennen lähtöäni, ja olin asennoitunut siihen hyvin. Vaikka se olikin iso kulttuurishokki ja arki pelotti usein, selvisin siitä.

Vuosi kasvatti minua myös ihmisenä ihan hirveästi. Opin itsestäni paljon, ja se tekee “uudesta” elämästäni ihanaa. Olen määrätietoinen (jopa enemmän kuin ennen), itsehillintäni on parempi, olen ystävällisempi ja kohteliaampi, ymmärrän omia tarpeitani enemmän enkä vietä enää puolia ajastai miettien muiden mielipiteitä minusta. Olen myös oppinut tekemään hommia ja olemaan luottamuksen arvoinen, tunnollinen. Olen jotenkin aikuistunut ja kypsynyt, en pelkästään käytöstapojeni mutta myös ajattelutapojeni osalta. Myös arvoni ovat muuttuneet aika paljon vuodessa. Ja pakko sanoa, pidän aika paljon tästä uudesta minästä.

Konkreettinen esimerkki voisi olla vaikka koulu. Monet kavereistani varmasti muistavat, etten ikinä lukenut kokeisiin tai tehnyt läksyjä, sillä ajattelin, että miksi suotta vaivautua, kun saan mitään tekemättäkin seiskan ihan helposti, ja se riitti ihan hyvin, sillä ei koulunkäynti kiinnostanut minua mitenkään ihan hirveästi. Arvatkaapa mitä? Nykyään minulla menee melkein koko viikonloppu läksyjen tekemiseen ja kokeisiin lukemiseen, ja olen lähes neuroottinen kouluhommien kanssa - vaikka procrastination on edelleen bravuurini. Ja se kyllä näkyy, että kouluhommissa on uudenlainen ote. Syksyn ylioppilaskirjoituksista tuli aika kiva rivi: englannista E ja sekä yhteiskuntaopista että filosofiasta M ja kahden viime jakson kurssiarvosanoissa on neljä kymppiä, kolme ysiä ja kaksi kasia, joka on nyt huonoin numeroni. Vuosi sitten samat yotulokset saanena en olisi myöskään lähtenyt korottamaan englantia ja yhteiskuntaoppia, mutta nyt näin aion tehdä - vaikka sanoinkin arvosanojeni olevan ihan kivat, tiedän että pystyn parempaan ja mahdollisuuksieni parempaan arvosanaan olevan realistiset (cray cray much?).

Koulussa myös valitettavasti näkyy se negatiivinen vaikutus, mikä vaihtovuodella oli. Se hirveä painostus, jota sain osakseni niin perheeni kuin opettajienikin suunnalta, todellakin jätti jälkensä. Ennen en, kuten jo sanottu, ihan hirveästi välittänyt siitä, miten koulussa menee. Nyt se on kääntynyt ympäri, ja stressaan ihan liikaa koulua. Esimerkkejä tästä on paljon. Rupesin kerran jopa itkemään, koska en saanut kunnolla kiinni aineistoesseen pohjatekstistä. Näin ylppäreissä epäonnistumisesta painajaisia vielä kuukausi niiden loppumisen jälkeen. Autokoulussa ajotunnilla käännyin vahingossa väärään suuntaan ja jouduimme ajamaan kehää väärään suuntaan (ajoimme itään, vaikka piti mennä länteen), minkä takia menetin kaiken itseluottamuksen ja tein koko lopputunnin aivan typeriä virheitä enkä onnistunut edes kaikkein yksinkertaisimmissa jutuissa - lopulta opettajani ehdotti pientä hengähdystaukoa, ja kun sain auton pysäköityä ja sammutettua, rupesin itkemään, eikä siitä meinannut tulla loppua millään. Päinvastoin kuin voisi kuvitella, ranskan kurssit eivät ole lempikurssejani: asetan itselleni aivan järjettömän kovia vaatimuksia, vaadin itseltäni täydellisyyttä ja rankaisen itseäni pienistäkin virheistä, minkä takia en viihdy kursseilla kovin hyvin.

Sisäiset suorituspaineet ovat siis vaihtovuoden takia ihan hirmuisen kovat. Pieni kunnianhimo ja kilpailuhenkisyys ovat vain hyväksi, mutta tiedostan itsekin, että tämä oma touhuni ei ole enää kovin tervettä. Siitä kertoo myös muun muassa järkyttävä hiustenlähtö ja jatkuvat migreenit (viime viikolla sain kolme migreenikohtausta), jotka johtuvat niskajumeista, joita stressi aiheuttaa.

En siis todellakaan viitsi esittää, että olisin jotenkin täydellinen ihminen, jolla ei ole mitään ongelmia ja jonka elämä on ruusuista; joku, jonka vaihtovuosi on täysin muuttanut. En todellakaan ole, eikä todellakaan ole. I still have a shitload of problems, I still have bad periods in life - mutta se ei estä olemasta onnellinen siitä, mitä olen ja mitä minulla nyt on.

Huh, sellaset höpinät. En tiedä, kiinnostaako tämä ketään, mutta nämä kaksi postausta olivatkin ennen kaikkea itseäni varten kirjoitettuja - tuntuu hyvältä avautua kaikesta, mitä vaihdon aikana tapahtui ja miten se vaikutti minuun ja siihen, minkälainen olen ja miten nyt käyttäydyn.

En tiedä, tulenko enää ikinä kirjoittamaan tänne blogiin - ehkä jonkun kuvapostauksen Bordeaux’n kuvista tai nostalgiapostuaksen, ja jos keväällä/kesällä menen Ranskassa käymään, saatan siitä kertoa. Who knows, but stay tuned, päivitän mitä luultavammin Instagramiin, jos tänne ilmestyy uusia tekstejä.

465 päivää...

… siitä kun lähdin Ranskaan; 175 päivää kotiinpaluusta. En ikinä ehtinyt kirjoittamaan postausta Bordeaux’n reissusta, lähdöstä tai paluusta. Varmasti ihan ymmärrettävää, etten lähtömainingeissa ehtinyt kirjoittamaan - mutta miksen sitten kirjoittanut mitään palattuani?

En ole kirjoittanut mitään, sillä olin henkisesti aika rikki vaihtovuoden jälkeen. Viimeiset kuukaudet Ranskassa olivat parhaimpia, mutta myös rankimpia. Minulla oli paljon ongelmia perheeni kanssa, ja koulussakin oli välillä sukset ristissä opettajien kanssa. En kehtaisi ikinä väittää, että olisin ollut kaikkeen täysin syytön, mutta en myöskään ole ottamassa kaikkea syytä niskoilleni.

Suurin ongelma oli yksinkertaisesti se, että meillä eivät henkilökemiat yksinkertaisesti kohdanneet perheen kanssa - ja etten vaihtanut perhettä, kun tämä minulle heti ensikuukausien aikana selvisi. Perheenikin kyllä huomasi, että en viihdy siellä kovin hyvin ja etteivät meidän persoonallisuutemme yksinkertaisesti olleet hyvä match. He eivät kuitenkaan ikinä ottaneet sitä puheeksi, mutta ilmapiiri perheessä oli usein hyvin negatiivinen, kun minua nälvittiin usein ilkeään sävyyn milloin mistäkin. Tämä totta kai aiheutti oravanpyörän ja viihdyin perheessäni koko ajan entistä vähemmän.

Olisin halunnut vaihtaa, ja puhuinkin siitä Exploriuksen kanssa ja minulle sanottiin, että jos halusin vaihtaa, voisin niin tehdä. En kuitenkaan vaihtanut - miksi? Aivan käsittämättömän typerästä syystä: en uskaltanut. En uskaltanut, sillä pelkäsin liikaa, mitä hostperheeni, kaikki heidän tuttunsa (jotka epäilemättä kuulisivat, etten viihtynyt perheessä) ja tuttuni Suomessa ajattelisivat minusta. Kaikkein isoin ongelma kuitenkin oli se, ettei minulla ollut omaa aluevalvojaa, jonka puoleen kääntyä ongelmatilanteissa. Tai olihan minulla: hostäitini. Jos joku ihmettelee jo, niin kyllä, meillä pitäisi olla kohdemaassa perheen ulkopuolinen henkilö, jolle puhua ongelmista perheessä ja joka ongelmatilanteissa hoitaisi perheenvaihdon. Ja olihan minulla sellainen, paperilla. Hän ei kuitenkaan olisi voinut tehdä mitään perheenvaihtoni hyväksi. Yhteyshenkilöni oli vastaanottojärjestöni entinen työntekijä, mutta jos olisin halunnut vaihtaa, olisi minun kuitenkin pitänyt sanoa se hostäidilleni ja selittää miksi halusin niin tehdä ja hän olisi tehnyt päätöksen siitä, onko syyni riittävän hyvä. Ja se aika, mikä uuden perheen etsimiseen olisi mennyt (jos olisin saanut luvan vaihtaa), minun olisi pitänyt asua hostperheeni kanssa.

Kuvitelkaa vapaaehtoinen perhe, joka on ottanut nuoren asumaan luokseen, mutta missä yleinen ilmapiiri on kehno - ja sitten se nuori ilmoittaa, ettei pidä perheestä ja haluaa vaihtaa. Millainenkohan se ilmapiiri olisi sellaisen ilmoituksen jälkeen? Jep, ajatus ahdistaa varmaan aika montaa muutakin kuin minua.
Mutta miksi koulussa sitten oli ongelmia? No, aluksi ongelmana oli kielitaitoni puute, minkä vuoksi en pystynyt oikein osallistumaan mihinkään. Nämä ongelmat jatkuivat aika pitkään, suunnilleen joulukuuhun asti. Marras-joulukuun vaihteessa historia ja SVT alkoivat sujumaan, sillä käsittelimme asioita, jotka olin jo opiskellut Suomessa, joten ymmärsin vailinaisellakin kielitaidollani tuntien asiat ja pystyin tekemään kokeita, läksyjä ja tuntitehtäviä aika hyvin. En kuitenkaan vieläkään pystynyt tekemään kaikkea, sillä ranskaksi kirjoittaminen ja lukeminen veivät edelleen aivan hirveästi aikaa, kun jouduin katsomaan joka kolmannen sanan sanakirjasta. Luonnollisestikin, minulta jäi siis osa kotitehtävistä palauttamatta, vaikka kovasti yritinkin. Tämä teki opettajista tietyllä tavalla ennakkoluuloisia, heillä oli paljon olettamuksia työskentelystäni vuoden loppuun asti.

Ranskan tunneilla taas käsittelimme Racinen näytelmää, Phèdreä. Kyseinen näytelmä on kirjoitettu 1600-luvulla, eikä sitä ole modernisoitu (tai jos onkin, niin sitä versiota ei tunneilla käsitelty). Jokaisella varmaan on jonkinlainen mielikuva suomen kielestä tai englannin kielestä 1600-luvulla. Se on vanhaa kieltä, joka on aivan älyttömän työlästä lukea - eikä vanha ranska ole mikään poikkeus. Onko kukaan ikinä kuullut, että Suomeen tullut vaihtari laitettaisiin opiskelemaan Agricolan tekstejä, joista harva suomalainenkaan lukiolainen ymmärtää mitään? Ei taatusti ole, sillä se on aivan naurettavan kohtuuton vaatimus. Minun kuitenkin odotettiin lukevan, ymmärtävän ja analysoivan tätä vanhalla ranskalla kirjoitettua näytelmää. Meno oli samanlaista ranskan kirjallisuuden tunneilla. Sonetteja Helenille on Ronsardin 1500-luvulla kirjoittama teos, jota analysoitiin viikkotolkulla. Siinä ajassa missä muut olivat analysoineet yhden sonetin, minä olin vasta saanut sen käännettyä jotenkin itselleni ymmärrettäväksi.

Jaksojen päättyessä oli aina arviointi-ilta, jonne kerääntyivät luokan kaikki opettajat keskustelemaan kunkin opiskelijan menestyksestä. Paikalla olivat myös luokan oppilasedustajat, jotka kirjoittivat kaikki opettajien kommentit ylös ja kertoivat oppilaiden näkökulmia tunneista ja teetetyistä töistä. Yksi parhaista ystävistäni oli toinen luokkamme oppilasedustajista, ja hän kertoi, miten monet opettajista ihan oikeasti haukkuivat minut pataluhaksi, ja olisivat halunneet laittaa vain negatiivisia kommentteja jakson yleiseen palautteeseen. Onneksi muun muassa englannin opettajani, joka oli luokanvalvojani, ymmärsi miten kohtuuttomia vaatimuksia minulle asetettiin ja puolusti minua. Olisin varmaan jättänyt vaihtovuoden kesken, jos en olisi saanut lainkaan kannustusta opettajiltani, vaan kaikki olisivat lytänneet minua. Jokainen pystynee kuvittelemaan, millainen olo tulee, kun yrittää ihan hirveän kovasti ja sitä ei arvosteta lainkaan. Viimeinen arviointi-ilta oli ehkä surkuhupaisin kaikista, kun ranskan ja kirjallisuuden opettajani valittivat, miten en palauta kotitehtäviäni (eli niitä analyyseja vanhalla ranskalla kirjoitetuista teksteistä) ja historia-maantiedon opettajani yhtyi tähän toteamalla etten myöskään hänen tunneillaan ole palauttanut läksyjäni. Hupaisaahan tämä oli siksi, että historiassa tai maantiedossa meillä ei ollut ollut viimeisessä jaksossa ainuttakaan palautettavaa kotityötä, vain kokeita, jotka olin kaikki tehnyt - yhden maantiedon esseeni opettaja jopa luki ääneen luokan edessä, sillä olin onnistunut siinä paremmin kuin valtaosa luokastani. Tämä tosiaan kertonee siitä, miten opettajat muodostivat olettamuksia, eivätkä osanneet nähdä niiden ohi.

Kaikki tämä otti, hyvin ymmärrettävästi, aika koville. Tätä tarkoitan sillä, kun sanon, että vaihtovuoteni oli rankka ja olin sen jälkeen rikki. En kuitenkaan harmittele vaihtoon lähtemistä, enkä ole katkera siitä, etten keskeyttänyt ohjelmaani. Mutta se, etten vaihtanut perhettä, harmittaa. Olisin voinut saada vaihdostani niin paljon enemmän irti perheessä, jossa minulla on hyvä olo. Jos tätä lukee joku vaihtari, jolla on samankaltaisi tuntemuksia, ota neuvosta vaari ja ole egoisti. Aseta itsesi muiden edelle, toisten ihmisten tunteiden säästelyä ei pidä asettaa oman hyvinvoinnin edelle. Seuraavassa postauksessa kerron siitä, miten tämä kaikki on vaikuttanut minuun.